torstai 31. lokakuuta 2013

31.10.2013 Junction

Tässä sitä lännenhistoriaa!

Kirjoitan tämän alun 30.10.-13 illalla.  Päivän muiden vähäisten touhujen jälkeen suoritin rengashuolta. Vaihdoin eturattaasta päälyrenkaan takarattaaseen. Samalla poistin siitä kaksi teräslankaa, jotka eivät olleet puhkaisseet rengasta. Takakumista löysin taasen yhden. Kun paikkasin rikkoutuneita kumeja, toiseen renkaaseen meni kolme paikkaa ja toiseen kaksi. En ymmärrä, miten olin niillä ajanut?
Syömässä kävin parin sadan metrin päässä pihvipaikassa. Ajattelin ensiksi, onko siellä ketään, kylä näytti niin hiljaiselta. Oli siellä ihmisiä,  ja sain ison ja paksusti leivitetyn kanafileen jossa varmasti oli rasvaa kerrakseen. Dollarivarantoni oli vähissä, joten päätin jaloitella ja kävelin kylän toiseen päähän, kaikkiaan noin tunnin lenkin. Yksi autoilija pysähtyi ja tarjosi kyytiä! Aikaisemmin oli satanut, joten maa oli märkä, mutta nyt oli  vain joskus joku vesipisara ilmassa. Ilma oli lämmin, hyvin harvoin Suomessa sateen jälkeinen ilma on tällainen.  Puiston reunassa oli kyltti, jossa luki; ”Ozona, maailman suurin pikkukaupunki”.  Paikkakunnan teollisuutena näytti olevan ainakin erilaisten jahtilavojen  valmistus.  Pankista hakemaani automaattia ei löytynyt,  sen sijaan sellainen oli sitten hetken päästä DRIVE THRU-pisteenä pankin lähistöllä. Kävelin kuitenkin huoltoasemalla. Useimmilla huoltoasemilla on ATM, josta tavallisesti saa maksimissaan 200 euroa. Nostosta menee 2,5 – 3 $ palkkiota/ nostokerta.  Nostin sen 200 ja kävelin hiljakseen takaisin motelliini ostaen paluumatkalla Häagen-Dazn-jäätelöpuikon.  Täällä jäätelöt ovat olleet pääasiassa huonoja tai erittäin huonoja, tämä puikko on ihan hyvä. Sama tilanne on suklaiden kanssa, kunnon suklaata ei tahdo löytyä mistään, minusta Fazerilla olisi täällä markkinarako ja iso olisikin.

Niin, palasin motelliini ja mietiskelin elämää. Ensiksikin sitä,  että matkallani en tavannut kylästä yhtään ainoaa jalankulkijaa. On niin kuin täällä asuisi vain autoja. Niistä sitten putkahtaa äkkiä joku tavallisesti lihavahko ihminen johonkin liikkeeseen, jos on pakko. Monestikaan ei ole, kun on niin paljon noita Drive Throu-juttuja.  Sitten ajattelin sitä, että olen ollut kolmisen kuukautta matkallani ja suhteellisen rauhallisella mielellä edelleenkin.  En juuri koskaan enää pelkää olla yksin.  Toki kaipaan ihmisiä, kaipaan ja ikävöin, mutta en pelkää sitä, että niitä läheisiä ei ole lähellä. Reilu vuosikymmen sitten oli toisin.  Sisäinen rauha puuttui, siksi täytyi olla koko ajan jotakin tekemistä, toimintaa, jotakin, joka täyttäisi pään, että ei tarvitsisi ajatella. Ja parhaitenhan se ajattelu loppui sillä, että otti viinaa.  Ajattelin sitäkin, että onko se kaikkien kohdalla sama asia. Sotketaan keskushermosto viinalla, että ei tarvitsi pohtia elämän tärkeitä asioita.  Kuulen jatkuvasti, että  monet eivät juo viinaa sen alkoholin takia, vaan että se on sellainen ”seurustelujuoma”.  Poliisit niitä  ”seurustelijoita” korjaavat putkaan ja turvakodit tarjoavat toisille osapuolille suojaa. Niin, itsepetosta mitä suurimmassa määrin. Jos se alkoholi ei ole tärkeä, miksi ei sitten joku alkoholiton juoma?  Kyllä viinaa juodaan sen alkoholin takia ja sen alkoholin vaikutuksen takia näin se on.  Miksi näin on. Minun on siihen pitänyt löytää omalta kohdaltani vastaus ja sen vastauksen löytyminen oli mahdollista vasta vähitellen kun se viinan juominen  oli jäänyt pois.  Tarve juoda poistui.
Joku saattaa  ajatella, että vaaditaan suurta ”itsekuria” pidättäytyä juomasta viinaa.  Ei tarvita. Yhtä vähän kuin suurikaan itsekuri tai luonteenlujuus pelastaisi alkoholismilta, yhtä vähän sitä itsekuria tarvitaan pidättäytymään juomasta. Jos juomisen tarve poistuu, ei ole syytä juoda. En pelkää enää ajatuksiani, en elämäni läpikäymistä, en elämää.   Toivon että tilanne säilyykin tällaisena, että kusi ei nousisi päähän ja alkaisin kuvitella olevani jotenkin parantunut.  Alkoholi-riippuvuuteen kuuluu kaksi erilaista piirrettä. Toinen on psyykkinen riippuvuus. Se aiheuttaa sen, että huolimatta lukuisista nöyryyttävistä kokemuksista yhä uudelleen tarttuu lasiin.  Ja toinen  on fyysinen riippuvuus, joka ei ymmärtääkseni minun kaltaiselta ihmiseltä katoa koskaan. Jos minä otan yhden lasin, käynnistyy hallitsematon prosessi, fyysinen pakkomielle ottaa vallan ja minun puhevaltani loppuu. Sitä en halua. Mutta onko myös ”ei-alkoholisteilla” jonkin sortin riippuvuus. Yllättävän vahva on  kaikki alkoholihaitoista puhumisen vastustus sellaistenkin keskuudessa, joiden oma käyttö ei ole alkoholistista. Mikähän on se motivaatio, miksi pelätään asiallista keskustelua, rehellistä tarkastelua, miksi?

Minulle riitti, nyt uskallan ajatella, en pelkää ajatella, enkä tänään tarvitse kainalosauvaksi alkoholia, onnekseni.
Tämän lopun kirjoitan Junction:issa.  Tuuli oli kääntynyt toissapäiväisestä ja  antoi minulle kyytiä, niin että 156 km:n matka taittui hyvin leppoisissa merkeissä ja saavuin perille jo neljän maissa. Vietin kylällä sen verran aikaa, että löysin lisää paikkoja. Kaksi paikkarasiaa on käytetty loppuun lyhyessä ajassa.  Sikälikin erikoinen kylä, että sen läpi virtaa joki, jossa on vettä. Mutta tämä tällä kertaa, huomenna lisää, jos Luoja suo.



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

JOULUMIELTÄ JOKAISELLE

Joulun aikaan voisi pysähtyä miettimään elämänarvoja.
Tämän jutun kirjoitti pyynnöstäni Marika Kamps. Itse seurasin hänen ehdotustaan. 

Joka vuosi seurakunnat jakavat joulun alla avustuksia vähävaraisille. Diakoniatyö hoitaa useimmiten avustusten jaon ja esimerkiksi Limingan seurakunnassa yhteistyötä tehdään kunnan sosiaalitoimen kanssa. Se tarkoittaa sitä, että asiakkaiden suostumuksella mietitään yhdessä sosiaalityöntekijöiden kanssa niitä ihmisiä, jotka ovat avun tarpeessa ja avustetaan mahdollisuuksien mukaan. Avustamisen kohteena ovat ihmiset, joiden taloudellinen tilanne on syystä tai toisesta hankala. Kysymys voi olla työttömyydestä, tulojen romahtamisesta sairastumisen vuoksi, onnettomuudesta tai esim. hyvin pienestä eläkkeestä. Joidenkin kohdalla vähävaraisuus on hetkellistä, toisilla se taas jatkuu vuodesta toiseen luoden jatkuvan paineen jokapäiväisestä selviytymisestä. Jaettavat avustukset on tarkoitettu pääsääntöisesti elintarvikkeiden ja hygieniatuotteiden ostoon, ei ”joululahjoihin”.
Joulun alla tulee myös kyselyjä siitä, voiko lahjoittaa jotain ja mitä ja minne?? Diakoniatyöntekijät ottavat vastaan ilolla avustuksia, joita jaetaan eteenpäin oman paikkakunnan vähävaraisille. Meille diakoniatyöntekijöille on helpointa, jos lahjoitukset ovat valmiiksi lahjakortteina. Tavaroiden, pakettien ja elintarvikkeiden säilytys ja jako diakoniatoimistoilta ennen joulua on hankalaa, kun kiirettä ja menoa riittää. Myös tilat ovat usein rajallisia, eli tavaroiden varastointi on hankalaa. Edellä mainittujen lisäksi avustuksen saajan on helpompaa itse päättää mitä ostaa lahjakortilla, nykyään kun on esim. paljon ruoka-aine allergioita. Lahjoituksia tuleekin vuosittain eri järjestöiltä, muutamilta yrityksiltä sekä yksityishenkilöiltä, joille vähävaraisten jouluavustaminen on jo muodostunut perinteeksi.
Lahjoitukset on syytä ilmoittaa ajoissa oman seurakunnan diakoniatyöntekijöille ja ne voi usein toimittaa diakoniatoimistoon tai kirkkoherranvirastoon. Avustusten saajat päätetään hyvissä ajoin ennen joulua ja ne myös yritetään toimittaa perille niin, että ihmisillä jää aikaa käyttää ne. Lahjoitusten saajille usein jo tieto siitä, että jotain pientä taloudellista avustusta on tulossa jouluksi, huojentaa mieltä ja keventää huolten taakkaa.
Aina eivät kaikki avuntarvitsijat ole sosiaalitoimen tai diakoniatyön asiakkaita. Jos itsestä tuntuu, että tarvitsee taloudellista apua ruoan hankintaan jouluna, voi olla yhteydessä oman seurakunnan diakoniatyöntekijään ja kysyä mahdollisuutta taloudelliseen avustukseen.
Niin, se joulumieli, mistäs se sitten tuli tuohon otsikoksi? Joulun henki juontaa juurensa kaiken kaupallisuuden alta siihen hetkeen, kun Jeesus vauva syntyi tallissa. Vapahtaja, joka katsoi meidät ihmiset niin tärkeiksi, että antoi lopulta henkensä meidän edestämme. Olisiko osa joulun sanomaa siinä, että autamme lähimmäistä; ikään, perheeseen tai ahdingon syyhyn katsomatta? Ihan sitä naapurissa asuvaa tai vaikka seurakunnan kautta ihan tuntematonta?
Antamalla vilpittömästi omastaan, saa jotain hienoa tilalle ja näin joulun alla sitä voisi kutsua Joulumieleksi!

Marika Kamps

diakonissa, Limingan seurakunta

29.10.2013 Ozona

Intiaanit seurailivat minua ?


Kirjoitan tätä hieman myöhässä, meni illalla sen verran myöhään, että sänky oli se paikka mikä kelpasi parhaiten.  Matkani tänne Ozonaan oli etukäteen ajatellen hiukan helpompi kuin edellinen päivä, 26 km lyhyempi. Matkaa oli kuitenkin 175 km, joten olin liikkeellä taasen tuntia ennen auringon nousua.  Arvelin heti aamusta, että taitaa tulla kova päivä. Tuuli, joka edellisenä päivänä oli enemmän auttanut kuin haitannut minua, oli hieman kääntynyt, nyt tilanne oli selkeästi päinvastoin.  Edellisen päivän 20 km/h keskinopeus tippui 14,3 km:iin tunnissa. Olisi jäänyt alle 14 km:n, mutta viimeiset 20-30 mailia olivat hieman helpompia, auringon laskettua tuuli jonkin verran tyyntyi. Niinpä saavuin tänne perille vasta noin klo 21., lähes 2 tuntia auringon laskun jälkeen.  Koska vielä seuraava etappiväli on pitkähkö, muistaakseni 94 mailia, niin ajattelin levätä päivän, en viitsi  kovin kauheasti rääkätä tuttua miestä.  Vaikka ei se edellinen päivä ollut vaikea, mukava ajopäivä, eilinen     oli raskas.
Samaan kuvaan mahtui öljylähde ja tuulivoimaa! Ajoin tänäänkin satojen, ehkä yli tuhannenkin tuulimyllyn ohi.


Niin, en minä kai ihan yltiöpäisyyttäni aja kohtuuttomia päivämatkoja.  Eilenkin oli sellainen tilanne, että matkalle ei sattunut edes kahvipaikkaa. Yksi polttoaineenjakelupiste oli, mutta ei siis edes yhtä kunnon huoltoasemaa, puhumattakaan majapaikasta. Jos tästä pääsen San Antonioon, niin alkaa vähitellen olla asutusta tiheämmin.  Tämä erämaavaellukseni alkoi 8.10 kun olin poistunut LA:n alueelta. Siis yli kolme viikkoa jo, kyllä tämä alkaisi pikkuhiljaa jo riittää. Ehkä pieniä merkkejä asiasta jo on. Minulle riitti eilisellekin päivälle renkaanvaihto ja seuraava odottaa tuossa minua. Katselin siinä rengasta vaihtaessani, että tien penkssa on vihreää! Maasto  on edelleenkin autiomaan näköistä, mutta vihreää  on enemmän, pensaat ovat kookkaampia ja  kuivan keltaisen ruohon tilalla on vihreää. Säätyypin muutoksesta  on ollut merkkejä jo pari päivää. Eilen oli enimmäkseen pilvistä ja loppumatkasta hieman satoi. Minun edelläni oli satanut enemmänkin. Ukkonen jyrähteli kauempana ja salamoiden loiste näkyi lopun matkaa pimeässä.

Olen nyt saanut nähdä autiomaan auringonnousun useampaan kertaan, samoin auringon laskut.  Illalla oli aika exoottista ajaa pimeässä, voimakas sirkkojen sirinä ja toisinaan kiiluvat silmät tiepuolessa. Aivan kuin autiomaa olisi herännyt eloon pimeyden tultua.  Lepakoita viuhahteli pyörän valokiilassa aivan vierestä ja illan viileys tuntui väsyneessä kehossa ihan hyvältä.

Kerään voimiani ja jatkan huomenna matkaani kohti San Antoniota.   Huomenna olisi suunnitelman mukaan 94 mailia ja seuraavana päivänä 86 mailia, eli aletaan lähestymään inhimillisiä matkoja. Pyrin kyllä säätämään päivämatkani sinne 75 mailin korville.  Paljon riippuu siitä, millainen tuuli on.  Mutta jos palautuminen tapahtuu niin kuin se tähän mennessä on tapahtunut, niin ainakin lepopäivän jälkeinen päivä on helpompi, vaikka tuuli jatkaisi samasta suunnasta. Mikäli se säilyy tuossa suunnassa, niin Mexicoon mentyä tuuli on suoraan vastaan. Mutta rannikkoa lähempänä tilanne voi olla toinen. Pari päivää sitten näin uutisista, että Kanadasta työntyi pitkälle Yhdysvaltain puolelle kylmä rintama lumisateineen.  Ei kuitenkaan ihan tänne asti.


maanantai 28. lokakuuta 2013

28.10.2013 Fort Stocton

Ruokapaikan ikkunassa on kylltti, Open ja Closed. Kumpaahan uskoisi?

Minä epäilen, että olen valinnut tämän Amerikan poikkiajon reitiksi mantereen harvimmin asutun seudun. Katsellessani tämän ajojakson reittiä, tuppasi väkisinkin muodostumaan pitkiä päivämatkoja. Onneksi loppua kohti lyheneviä. Sitä silmällä pitäen lähdin liikkeelle puolitoista tuntia ennen auringon nousua.  En olisi selvinnyt matkasta, jollei se olisi ollut helpohko. Vähän nousuja ja sivutuuli, joka varsinkin alkumatkasta oli lievästi myötäinen, loppumatkasta tosin lievästi vastainen. Olisin ollut  ehkä aikaisemmin perillä, mutta tänään vaihdoin kolme kertaa rengasta. Viimeisellä kerralla vaihdoin varalla olleen päälykumin taakse. Ajattelin, että se entinen on kulunut jo niin ohueksi, että teräskudokset pääsevät siitä helposti läpi. Tämä varalla ollut on vain 37 leveä, joten ehkä taas vaihdan etu- ja takarenkaan ristiin, ellen löydä lähiaikoina uutta rengasta. Koitan viimeistään San Antoniossa katsella kunnon rengasta taakse.
Niin, tämä juttu jää lyhyeksi, tulin myöhään majapaikkaan ja paikkailin renkaat ensin (muiden pakollisten kuvioiden jälkeen).  Matkaa tälle päivälle kertyi 201 km (125 mailia) ja huomiselle olin merkinnyt 106 mailia, joten taidan taas olla aikaisin liikkeellä. Seuraava päivä olisi helpompi, mutta se on jo oma juttunsa. Katsotaan, miten huomisesta selviän.
Maasto on samantyylistä, autiomaata, ehkä ne vuoret vähän vähenee ja ehkä on jo enemmän keinokasteltuja viljelmiä ja tänään näin yhden puron pohjalla ensi kerran vettä.


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

27.10.2013 ”Minä olen vastuussa”

Alkoholi johtaa ennenaikaiseen hautaan. Esimerkiksi syövän suhteen alkoholi on asbestiin verrattava aine, Vähäinenkin määrä voi aiiheuttaa syövän, riski kasvaa käytön lisääntyessä. 

Mietin omaa lapsuuttani ja alkoholinkäyttöilmastoa silloin.  Vaikka tuolloin ei olisi tullut kyseeseenkään, että poikaporukka olisi kokoontunut keskelle kylää perjantai-illasta sunnuntai-iltaan ryypiskelemään (*), siltikin sitä juopottelua pidettiin itsestään selvyytenä. Minä aloitin oman alkoholinkäyttöni vasta 17 vuoden iässä ja ajattelin, että minua pidettiin jotenkin kummallisena, kun en ottanut osaa kavereideni kiljunjuontiin ja myöhemmin muidenkin juomien. Kannoin sitä juomaa kyllä Oulusta maalle kavereilleni, kun minua vanhemmat opiskelukaverini sitä hankkivat.  Ei huolta, ehdin kyllä määräni juoda moneen kertaan senkin jälkeen.  (*) Oulussa hupisaaret, Ainolan puisto, torin ranta, uimarannat, muuttuvat kesäisin  pitkäksi ulkoilmakapakaksi.  Minusta sen julkijuopottelun voisi kieltää kaupungin järjestyssäännöllä, niin kuin se on monessa muussa maassa kielletty.

Anthony De Mello kirjoittaa kirjassaan ”Havahtuminen”, että elämme unessa, että valaosa ihmisistä elää unessa.  Tämä tarkoittaa, että emme ole aidosti tietoisia omista tekemisistämme ja ajatuksistamme. Allekirjoitan tämän omalta kohdaltani pääosan elämäni suhteen.  Jos ajattelen alkoholinkäyttöön liittyviä asioita Suomessa, niin lähes koko yhteiskunta on unessa. Ne muutamat ihmiset jotka näkevät tilanteen sellaisena kuin se on, vaietaan kuoliaaksi.  Sitä tietoa ja niitä ihmisiä kyllä on, asiallisia juttuja ilmestyy milloin kauppalehdessä, milloin lääkärilehden pääkirjoituksessa jne. Mutta ei juuri voi puhua kansanliikkeen syntymisestä asian korjaamiseksi. 
Jos oluen  veroihin tai kauppatapaan tai mainontaan pyritään puuttumaan, niin valtakunnan päämediat ryhtyvät antaumuksella panimoteollisuuden edunvalvojaksi ryhtyessään huolestuneena pohtimaan, miten ihmisten työpaikkojen käy, jos oluen juonti vähenee. Minusta on käsittämätön sellainen ajatus, että  ihmiset jättäisivät ne olueeseen käyttämättä jääneet rahansa johonkin piirongin laatikkoon ottamatta niitä koskaan sieltä käyttöön.  Kyllä ne viinasta säästyneet rahat tulee käytettyä, omalta kohdaltani voin sanoa, että olen ollut taloudellisesti toimelias raitistumiseni jälkeen. Ne vain tulee käytettyä eri kohteisiin, mielestäni järkevämpiin.  Olenkin kysynyt ja kysyn edelleenkin, että eikö niiden tahojen, jotka hyötyisivät alkoholinkulutuksen vähentymisestä, tulisi yhtyä asenneilmaston muokkaamiseen. Mutta esimerkiksi tämän minun matkani sponsorointiin ei yksikään urheiluvälinemyyjä tai valmistaja ole uskaltanut tarttua. Se on niin kuin Janne J. sanoo, että Suomessa saa nykyään pilkata Jumalaa, mutta alkoholin käytöstä kielteiseen sävyyn puhuminen on tabu!

Mikä on sitten yksityisen ihmisen vastuu, eihän se olutteollisuus minua kuuntele.  Kun katson aamu-TV:tä, niin siellä kokataan ruokaa ja lopuksi fiilistellään, mikähän viini mahtaisi olla parasta tämän papusopan kanssa? Sanomalehden viikonloppusivuilla on lukemattomia kertoja kaikenlaisia ruoka- ja matkajuttuja niiden viinipullojen kera.  Jos  joku perustaa jonkinmoisen ”olutseuran”, niin siitä  kerrotaan lehdessä  hienona asiana, ylevä harrastus?  Mitähän olisi ”tupakkaseura”, seuran jäsenet kokoontuisivat säännöllisesti kessuttelemaan ja vertailemaan eri tupakkalaatujen tuoksuja ja jälkimakuja? Väitän ja olen tarvittaessa valmis perustelemaan, että alkoholihaitat Suomessa ovat vähintään kymmenkertaiset tupakkaan nähden, mutta kohtelu on aivan muuta.  Sitten meidän omat juttumme.  FB:n lomakuvissa usein olutlasi tai viinipullo saa sen pääosan, viestii että tätä sitä tänne on tultu ottamaan ja otetaan, vaikka tosiasiallinen tilanne ei niin olisikaan. Vastaanottaja tulkitsee sen haluamallaan tavalla.  Olen aivan varma, että tässä maailmassa ihminen ei voi välttyä siltä tiedolta, että viinaa on olemassa ja osa ihmisistä sitä juo, vaikka minä en siitä elämänmittaista ja kaiken lisäksi ilmaista markkinointitehtävää ottaisikaan.
Viinaan liittyvät vitsit ja jutut ovat keskeinen puheenaihe ainakin miehillä. Töppäyksistä humalassa tiettyyn rajaan asti puhutaan sankaritekoina.  Mitä ihmeen sankaruutta on siinä, että toikkaroi  muistamattomana, kaatuu ja joutuu ensiapuun, on krapulan takia poissa töistä, paskoo housuihinsa, lyö puolisoaan tai lapsiaan, haisee kuin rankkitynnyri, oksentaa paikat … Eikö minun vastuullani olisi sanoa että töppäsitpä pahasti. Kun sen kyllin selkeästi sanon ja jos sen sanoo muutama muukin, niin epäilenpä, että moiset jutut loppuvat. Kerrotaan niitä kyllä minulle vieläkin, mutta ei enää ylpeillen vaan pikemminkin häpeillen.  Ja jos ilmaisemme mielipiteemme sanomalehtien alkoholinkäyttöä  ihannoivista jutuista, siis kielteisen mielipiteemme, niin jos niitä tarpeeksi sinne tulee niin eivätköhän vähene.   Sitten on tuo sosiaalinen media ja jutut siinä.  Hoidan ainakin oman tonttini,  minun viesteissäni ei pitäisi oluen juonnin olla pääosassa, ei sen puoleen viinin tai minkään muunkaan juoman. Ja voisinhan minä alkaa hieman ilkeäksi ja alkaa kertoa oman mielipiteeni niistä jutuista, joissa sitä alkoholimyönteistä ilmapiiriä ylläpidetään.  Se ei ole kovin paljon,  se on kuitenkin se, mitä minä voin tehdä. Hoitaa oman tonttini, hereillä, tietoisena teoistani, puheistani, kirjoituksistani. Tietoisena myös  siitä, että tänäänkin teen virheitä.


lauantai 26. lokakuuta 2013

26.10.2013 Van Horn

Maisemaa Texasissa. Kovin vähän osaan kameralla siitä tallentaa.


Heräsin aamulla sen verran aukaisin, että olin tien päällä noin 20 minuuttia ennen auringonnousua. Ajattelin päivän matkaa haasteelliseksi, oletin matkaksi noin 140 km  (oli lopulta 146 km) ja kun neljä viimeistä päivää on tuullut vastaan ja tie jatkuu suunnilleen samaan suuntaan (taivallanhan koko ajan pääsääntöisesti itään), ajattelin, että edelleenkin tuulee.  Siirryin suoraan highwaylle,  joka olikin tosi hyvä.   Pääasiassa betonitietä ja hyvää ajettavaa. Ja se tuuli, aamulla vähäinen ja pääosan päivää sivumyötäinen, joten minulle tuli viikon helpoin ja miellyttävin ajopäivä.
Näitä liikkuu tiellä koko ajan, siis yksi kuski kuljettaa neljä kuorma-autoa. En vain ole ehtinyt vauhsista kuvaamaan, nyt oli levähdyspaikalla. (Tässä tapauksessa vielä yhden henkilöautonkin, liekkö omansa.)

Tämä päivä oli sitten maastoltaan taas sitä autiomaata, kaupunki oli jäänyt taakse. Alkumatkan highway kulki Rio Granden suuntaisesti, mutta ylämaissa (mesalla, kuten Tex sanoisi)  ja sieltä avautui kaunis näköala jokilaakson kapealle viljellylle kaistalle.  Sitten tie kääntyi kauemmaksi joesta nousten vuorijonon ylitse. Teit ovat paitse numeroitu niillä on myös jokin nimi usein. Tämän tien numero on 10 ja nimi Texas mountain road, eli Texasin vuoristotie.  Maisemat olivat tänäänkin kauniita, ilma helppoa hengittää ja sää mitä parhain. Jossakin vaiheessa oli joku tarkastusasema, jota aluksi luulin punnitusasemaksi. Ei se kuitenkaan ollut sellainen, vaan kaikkien kulkijoiden piti kulkea sen kautta. Tien varressa oli kauhea patteristo kameroita, edestä, takaa ja sivulta, ainakin 20 yhdellä  kaistalla.  Sitten tultiin varsinaiselle asemalle, jossa oli suuri joukko luotuliiveihin pukeutuneita viranomaisia ja oli koiriakin. Minulta kysyivät, että olenko Amerikan kansalainen ja kun vastasin, että en, niin kehottivat näyttämään passini. Kaivoin sen repustani esiin, mikä ei käy ihan käden käänteessä.  Sen näytettyäni sain luvan jatkaa. Pyörää pakatessani sitten porukka kertyi ympärille kyselemään matkastani. Niin lopuksi tähän sellainen huomio, että tämä on ensimmäinen kerta muistini mukaan, kun minulta on tien päällä matkoillani passia kysytty.
Huono vitsi kertoo, että syömällä pääsee eroon nälästä ja juomalla vaimosta. Paremminkin voisi sanoa, että juomalla pääsee eroon vapaudesta, koska pääosa vangeista on vankilassa päihteiden takia.


Nyt  olen sitten Van Horn:issa.  5 ajopäivää takana edellisestä levähdyksestä, pelkoa polveni suhteen ja matkaakin taas  hieman taittunut.  (Olen aikaisemmilla reissuillani syönyt nivelvaivoihini vihersimpukka….luontaistuotekapseleita. Pitäisiköhän aloittaa taas niiden käyttö, kun jotenkin tuntuu että ovat polvet aiheuttaneet enemmän huolta kuin ennen).  Lepään huomisen ja koitan hoitaa kykyjeni mukaan kehoani sekä suunnitella matkani jatkoa.  Tämä USA:n puolella oleva taipaleeni alkaa kuitenkin olla loppupuolella.  Jos rajanylityspaikkani olisi McAllen, niin sinne pitäisi selvitä noin kymmenessä päivässä. Mutta kuten tämä jakso osoitti, mitä tahansa voi sattua milloin tahansa (kelle tahansa), joten siellä McAllenissa ollaan silloin kun ollaan jos Luoja suo.


25.10.2013 Fabens

Näitä puita matkalla on ollut viljeltynä, en tiedä mikä on ?




Edelliseen polvitarinaani jatko-osa. Illalla nukkumaan mennessäni huomasin ja kuulin, että oikean polveni ulkosyrjän jänne narisi. On ollut joskus ollut jännetuppitulehdus ja sellaiselta tämä nyt vaikutti.  Ajattelin, että nyt on asiat  huonosti. Jatkoin buranakuuriani ja voitelin yölläkin sitä useaan otteeseen  voltarella.  Pidän kyllä ihmeenä, että polvi ei enää aamulla narissut. Lähdin aamupalan jälkeen varovasti liikkeelle päivän mittaan hoitotoimenpiteitäni jatkaen.
Liikennevaloissa napattua kaupunkinäkumää.

Tämä päivä oli aika lailla toisenlainen kuin edeltävät, paitsi tuulen suhteen. Se oli edelleen vastaan.  Muutoin tie  kulki nyt Rio Granden jokilaaksoa ja maisema oli viljeltyä. Lähestyttäessä  El Pasoa tien varret täytti Mexikolaistyylisten liikkeiden ketju, alkuun pääasiassa kaikkia autoon liittyvää  korjaamoa ja pajaa.  Sitten lähestyttiin varsinaista kaupunkia , jonka koosta minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaista käsitystä. Sen läpiajo sai kyllä ajattelemaan, että ei ihan pienestä kaupungista ollut kyse. Wikipedia kertoo siellä olevan yli 600 000 asukasta ja että se Meksikon puolella olevan Juarez:in kanssa muodostaa 2,2 miljoonan asukkaan metropolialueen.  El Pasin läpi poljin, navigaattori ajatti taas tapansa mukaan aivan keskustan läpi.  Kaupungista selvisin ulos vasta iltapuoleen.
Kaupungin keskustaa monumenttaalisen kaupungintalon läheltä.

Kyllä se Espoanjan kieli, Mexikolaisuus  on hyvin voimakkaasti läsnä. Kävin päivällä syömässä oikein hyvässä ruokapaikassa ja Espanja oli se kieli, jolla asiat hoitui. Ei siinä niin suuri ero ole, että enkö ymmärrä Englantia vai enkö ymmärrä Espanjaa. Nimittäin ne ruokaan liittyvät kysymykset ovat monesti niin paikallisia erikoisuuksia, että ei niitä pelkkää kieltä opiskelemalla ymmärrä. Niin kuin sekin, että otin aamupalan sellaisella letulla ja kysymys oli, otanko vaahterasiirapin normaalina vai vähäkalorisena. Tajusin kysymyksen jälkikäteen.  Nälkää ei täällä kieliongelmien takia ole tarvinnut nähdä, aina ne jotakin pöytään tuovat.
Tässä taasen tyypillisempää näkymää laitakaupungilta.

Päivän matka oli melko tarkkaan 120 km ja ajattelin, että joutuisin kohtuudella ennen pimeää perille.  Tuuli teki taipaleen alku- ja loppumatkasta raskaaksi, keskellä kaupunkia se ei niinkään tuntunut. Siellä taasen liikennevalot hidastivat matkaa, ts. pääosan päivästä.  Muutama kilometri ennen majapaikkaa takarengas tyhjeni. Pumppasin siihen ilmaa ja ajattelin, että josko parilla täytöllä pääsen  majapaikkaani. Kun toisen kerran pumppasin parin kilometrin jälkeen, niin rengas tyhjeni heti, joten ei kuin paikkaamaan. Sellainen vaijerin säie sieltä taasen löytyi.  Jatkoin matkaani ja saavuin motelliini hämärän rajamailla, oikeastaan jo melko pimeällä.  Niin paljon myöhään, että suihkussa käytyäni oli viereinen ravintola mennyt kiinni ja sain tyytyä huoltoasemalta löytämääni appeeseen.  Niin, huoltoasemalta palattuani huomasin, että takarengas on taasen tyhjänä. Sieltä löytyi taas sellainen  ohut metallisäie, jonka vaivoin sai sivuleikkureillani nykittyä pois.  Toimintaa riitti koko päiväksi, nettiä tosin en saanut toimimaan joten nukkumaan ja aikainen herätys.



torstai 24. lokakuuta 2013

24.10.2013 Las Cruces

Las Cruces. Olen tätä kirjoittaessani jossakin tuolla alhaalla.


Olin illalla polveni takia aika hermostunut.  En keksinyt muuta kuin purra buranaa ja voidella polvea yön mittaan särkyvoiteella.  Aamulla kun heräsin, se tuntui paremmalta.  Ajattelin, että ajelen nyt varovasti ainakin jonkin  matkaa.  Kirjoitin vaivastani kaikkitietävälle valmentajalleni Juhalle  (Juha Rankinen) ja sain asiantuntevan vastauksen aamupäivällä.  ”Vaiva kuulostaa ns. juoksijan polvelta, joka vaivaa usein myös pyöräilijöitä. Kivun polven seutuun aiheuttaa kiristynyt reiden ulkosivun lihas, tai paremminkin jänne- / kalvorakenne,,,,,,”   Sain kiitettävän tarkan tiedon vaivastani ja ohjeet sen hoitamiseen, julkiset kiitokset jälleen kerran, Juha !  Taisin myös keksiä syynkin vaivani syntyyn. Kun  Juha puhui ajoasennostani, mietin, että eilen  tuntui  helpommalta istua toisella tavalla, mutta silloin istuimen etuosa painoi sukukalleuksiani. Tänään sitten aloin säätämään istuinta ja huomasin se jäljistä istuimen ilmeisesti kääntyneen alkuperäisestä asennostaan. Olen toisinaan nostellut pyörää istuimesta ja kun pyörä on niin raskas, ilmeisesti sen kiinnitys on sen verran antanut periksi, että asento on muuttunut. 
Yliajettuja käärmeitä olen nähnyt paljonkin, erään tosi kookkaan. Tämä oli kuitenkin elävä.


Ajelin siis päivän hissukseen välillä napsien buranaa ja voidellen polvea ja pysähtyen venyttelemään annetun ohjeen mukaisesti. Ohje kyllä oli hankala minulle  ja ajattelinkin katsoa netistä, olisiko jokin toinen tapa venyttää kyseistä lihasta.  Alkuperäinen päämääräni oli noin 40 km kauempana, mutta päätin jäädä tähän ajettuani melko täsmälleen 100 km. Kävin Walmart:issa apteekissa ja konsultaation jälkeen sain lisää jotakin voidetta ja 200 mg:n ibuprofeiinitabletteja.  Voihan niitä ottaa tiheämpään.

Muutoin päivän tapahtumiin ei sen kummenpaa  kuulunut. Autiomaavaellukseni jatkui, niin myös vastatuuli.  Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin taivaalla näkyi hieman ohutta pilveä.  Tänne Las Cruces:iin laskeuduttuani ylitin kuuluisan joen, Rio Granden. Nimi on ainakin minulle tuttu monista lännen kirjoista, elokuvista Tex Willeriä unohtamatta. Joki ei tässä kohtaa kyllä ole nimensä veroinen (Rio Grande, on espanjaa ja tarkoittaa suurta jokea). Kyseessä oli nimittäin vaatimaton puron tapainen jokiuoman pohjalla.  Tietenkin on sanottava, että lähes kaikki muut joet ovat olleet tähän asti rutikuivia.
 Käytän iltani parhaani mukaan leväten ja polveani voidellen, josko huomenna pääsisin ajamaan El Pason läpi. Rajakaupunki, joka Mexicon puolella on nimeltään Juarez.  Niin, joku kysyi, että oliko rasitusvaiva polvessa sama, josta kärsin alkumatkasta. Niin aluksi ajattelin vähän itsekin, mutta sitten totesin, että ei se ole samasta paikkaa kipeä. Samainen  ystävällinen kommentti (kiitos siitä) ehdotti, että laittaisin pyöräni auton kyytiin ja lepäisin.  Se nyt on kyllä sitten vihoviimeinen mahdollisuus. Minä kun olen pyöräilemässä.  Kerronpa esimerkin tästä jääräpäisestä luonteestani. Syötteellä  kulkee majani vierestä ns. ”mökkilenkki”, joka on noin  17 km pitkä. Siinä on yhdessä kohtaa jyrkkä pienen suopläntin kierto, johon ilmaantuu aina oikolatu, joka oikaisee  ehkä 150 m. Minä en koskaan oikaise sitä.  Se lenkki ei tulisi täyteen, jos oikaisisin!

Nyt toivon, että Luojani soisi minun jatkaa matkaani huomenna, sitä vartenhan minä täällä olen.


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

23.10.2013 Deming

Tämä auto oli odottanut ehkä liian kauan polttoainetta?


Tämän  päivän harmina on ollut oikean jalan polvi. Se kipeytyi eilen iltapäivästä ja ajattelin että se hoituisi yön aikana pois. Ei hoitunut. Eilen alkanut navakka vastatuuli jatkui koko päivän eikä helpottanut varmaankaan asiaa. Koitin päivän aikana tehdä sen minkä voin ja osasin, lopputulos ei ollut kovin rohkaiseva.  Koitan syödä buranaa vaikka vatsani ei siitä tykkää ja voidella volttarea ja katson, mikä on aamulla tilanne.
Muutoin päivässä ei ollut vikaa.  Aurinkoinen päivä niin kuin jo pitkään, loivaa ylämäkeä, nousua kuitenkin alle 300 m koko päivän aikana.  Laajaa autiomaata. Alan ymmärtää sitä henkilöä, joka oli ajanut autolla täällä ja varoitteli autiomaasta. Tätä on nyt riittänyt. Onneksi en tiedä juurikaan, millaista on edessäpäin. Voihan se olla, että vielä 2 seuraavaa viikkoa on tällaista. Mutta ajan mielelläni, jos paikat vain ovat kunnossa.
Suomessa koulutetaan lähihoitajia. Nyt olisin kyllä sellaisen kaukoparantajan tarpeessa?


tiistai 22. lokakuuta 2013

22.10.2013 Lordsburg, New Mexico

 
Näitä pölymyskyistä varottavia kylttejä oli kovemmillakin äänenpainoilla.




Katselin vapaapäivänä taas matkaani eteenpäin ja tämä alkanut jakso vaikutti helpolta. Näitä mahdollisia majapaikkoja ei niin tiheässä ole tarjolla, niin on pysähdyttävä siihen mihin voi. Niinpä ennakkoon oli edessä helppo 120 km:n päivä, joka matkan suhteen toteutuikin hyvin, 122 km. Jotta päivä ei ihan lomaksi olisi mennyt, järjestyi heti aamutuimaan kaksi kertaa renkaan vaihto. Minulla oli takarattaaseen vaihdettuna sellainen itse korjautuva uutuusrengas. Jos siihen jokin pistää, otetaan vain se pistänyt pois ja pumpataan ilmaa ja ajetaan hetken matkaa. Rengas korjautuu ja sitten täytetään se vielä lopullisesti. Näin teoriassa. Käytännössä purin laukut, käänsin pyörän nurinpäin ja etsin huolellisesti sitä, mikä on pistänyt kumiin. En löytänyt. Otin sisäkumin pois ja sitten etsin ja löysinhän minä sormea liu-uttamalla  ulkorenkaan sisäpinnalla sen kurma-auton renkaan teräskudospätkän.  Mietin että laitanko itsepaikkautruvan paikalleen ja kokeilen ajaa, että korjaantuuko? Entä jos ei korjaannu, taas uusi  renkaanvaihto. Päätin laittaa tavallisen kumin ja heitin kalliin itsepaikkautuvan  seuraavalla huoltoasemalla roskikseen.  Niin, siitä muusta toiminnasta vastasi koko päivän sitkeästi vastaan puhaltanut kohtalaisen navakka tuuli.
Tätä pittoreskia ruokapaikkaa epäilin Willerin kantapaikaksi. Hänen lempiruokaansa oli yhdessä Carssoninn kanssa valtava verien pihvi paistettujen perunoiden kanssa.


Matka jatkui edelleen autiomaan halki. Tätä on jo kestänyt ja taitaa vielä kestää. Jossakin paikkaa oli jotakin keinokasteltuja peltoja ja onkohan ne  jotakin pähkinäpuita, muutoin rutikuivaa autiomaata. Ainoa asukit näyttävät olevan pulskat heinäsirkat, joita oli aika runsaasti tiellä.  Tänne Uuden Mexicon puolelle tultaessa maisema muuttui vieläkin vähempi kasvisemmaksi. Ei ollut edes niitä puskia eikä kaktuksia, oli vain hiekkaa ja joitakin ruohon korsia. Aikaisemminkin oli ollut varoituksia hiekkamyrskyistä, nyt ne varoitukset olivat kertaluokkaa kovemmalla ”äänenpainolla”.  Enpä haluaisi ajella täällä keskikesän kuumimpaan aikaan.
 
Tätä "maan viljaa" olen ihmetellyt, olisiko syötävää?
Laitan loppuun kuvan eilisestä ruokapaikasta. Tarkkaavainen katsoja huomaa kyltissä TEX-nimen.  Ehkäpä Tex Willer on käynyt syömässä täältä. Söin osittain junanvaunuun rakennetussa ravintolassa  savustettua kanaa, joka maistui ihan savustetulta kalalta. Ihan mukava juttu.  Sitten laitan toisen kuvan, mitä olen myös ihmetellyt. Tien varsilla on usein pienen kurpitsan näköisiä  olisiko nyt vihanneksia. Suunnilleen appelsiinin kokoisia. En tiedä, ovatko syötäviä.

Matkapäiväkirjaan sellainen merkintä, että pyöräni mittariin on kertynyt tällä reissulla yli 8000  km. Niin ja toinen merkintä on tietenkin, että saavuin uuteen osavaltioon.  Kovin pitkään en taida tässä osavaltiossa viivähtää, mikäli reittisuunnitelmani toteutuvat.



maanantai 21. lokakuuta 2013

21.10.2013 ”Terveyden perintö”

Tämä kuva intiaanin haudasta, on myös symbolinen jutun aiheeseen liittyen.


Tämän käsitteen toi minulle isäntäperheeni Nina LA:ssa. Minusta se oli niin hyvä ajatus, että sitä kannattaa pohtia vähän pidempään. Useimmilla meistä on lapsia ja niillä joilla ei vielä ole, saattaa joskus olla. Millaisen perinnön jätämme lapsillemme.  Millaisen perinnön jätämme kansakuntana ja millaisen yksilöinä?

Kanadassa esiintyi sana ”Heritage” eli perintö lukuisia kertoja eri tilanteissa.  Ajatuksena niissä oli, että säilytettäisiin se perintö tuleville sukupolville, säilytettäisiin ja vaalittaisiin.  Ennen kaikkea luonto, metsät, lohet, joet….. Meillä  Suomessa näyttää olevan, että olemme jättämässä seuraaville sukupolville perintönä suunnattoman valtionvelan.  Mitä muuta jätämme?  Mitkä ovat ne arvot yhteiskunnallisesti, jotka haluaisin jättää perintönä  tuleville sukupolville?  Turvallinen yhteiskunta, jossa arvota ja asenteet olisivat elämää ja terveyttä suojelevia, puolustavia ja jossa lähimmäisistä välitettäisiin mutta ei opetettaisi vastuuttomiksi?  Jos kansakunnasta suuri osa sekoilee viikonloput ja osa vielä viikotkin enemmän tai vähemmän humalassa, ei varmaankaan voi syntyä pääsääntöisiä olosuhteita turvalliseen elämiseen.

Entä yksilönä, mikä on minun ”terveyden perintö”.  Henkisesti ja fyysisesti terve ihminen osaa huolehtia itsestään ja vanhempana tämä on mielestäni tärkein asia mitä voi olla. Siis se, että voi jättää lapset luottavaisena maailmaan tietäen, että he kykenevät huolehtimaan itsestään.
-Jos  juon toistuvasti itseni humalaan, tilaan jossa käyttäytymiseni ei ole normaalia, näytän lapsilleni elämisen mallia, joka on kaukana  ”terveyden perinnöstä”.  Olen nykyään aivan varma, että puolustettaisiinpa alkoholin käyttöä millä tahansa argumentilla, ei sitä alun alkaen ole tarkoitettu ihmisen ravinnoksi. Kyllä se on kaikin puolin niin vahingollista.  Jos siis juon viinaa lasteni nähden tai jos he näkevät sen juomisen seuraukset, olen välittämässä sitä epäterveyden perintöä seuraavalle sukupolvelle. Samoin se erittäin laajalle levinnyt  ”Fiilistely” alkoholin, viini, oluen, siiderin juomisesta, se on osa sitä massiivista asennekasvatusta alkoholin käytön edistämiseen ja sen hyväksymiseen. Se on epäterveen perinnön aktiivista vaalimista.  Jos haluamme muuttaa asenteita,  sen täytyisi lähteä mahdollisimman monista meistä ja ulottua kaikkialle. Ei enää lomakuvia, joissa pääosassa koreilee oluttuoppi tai kuohuviinipullo. Sallin sen kyllä kaikille, jotka osaavat siitä nauttia, mutta sen myynninedistäminen on tarpeetonta ja mielestäni osana sitä alkoholimyönteisen asenneilmaston ylläpitämistä.  Jos ihmiset todella tajuaisivat  sen surun ja murheen, mitä viina tuo tullessaan, ei sen viinankäytön markkinointi niin kauheasti kiinnostaisi.
Terveyden perintöön toki kuuluu paljon muuta. Listaanpa muutamia alle, voitte omalta kohdaltanne miettiä ja täydentää sitä; siis millaisen terveyden perinnön todella haluaisitte jättää lapsillenne.
-Liikunta.  Makaanko sängyllä illat katsoen televisiota ainoana liikuntana matka jääkaapille tai kärppäotteluun käristemakkaraa syömään?  Kyllä ne vanhemmat ovat jossakin vaiheessa lapsen tärkeimpiä opettajia ja jos oma esimerkki on tärkein. Jos isän ja äidin viikoittaiseen elämänrytmiin kuuluu säännöllisesti lenkille lähtö ja kuntosalikäynnit, kyllä ne jäävät sinne lapsen ja nuoren tietoisuuteen pysyvästi.
-Terveelliset ruokailutavat; On aivan tavallista, että vanhemmat korostavat lapsilleen jossakin vaiheessa aamupuuron terveellisyyttä ja terveellisiä kouluruokia. Jos oma syöminen on mitä sattuu, niin viestintä on silloin ristiriitaista. Kysyä voi, kumpaa lapsi uskoo? Sitä, mitä vanhempi sanoo vai sitä, mitä vanhempi tekee. Monet meistä sanovat ta ovat sanoneet, kuinka paljon olisivat valmiita tekemään lastensa puolesta!  Niin, lasten puolesta kai ei pitäisi tehdä mitään, antaa heidän tehdä itse, mikä heidän kuuluu tehdä. Muttamitä lasten takia tekemiseen tulee, turha kai siitä on puhua, mitä tekisi. Tekee, tässä tapauksessa näyttää omilla ruokailutottumuksillaan ne terveelliset ruokailutavat.

Tupakointi; Tämäkin asia on tutkimuksissa todettu useaan otteeseen. Vanhempien tupakointi ennakoi  lasten tupakointia paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin tupakoimattomuus.

-Liikalihavuus;  Ajattelen, että viinan jälkeen toinen kansantappaja.  Sekin ongelma varmaan hoidetaan ”huomenna” niin kuin alkoholiongelmakin. Tässä asiassa voisi mennä peilin eteen. Näytänkö siltä, miltä haluaisin lapseni näyttää saavutettua minun ikäni? Todennäköisesti hän näyttää siltä. Sitten liikalihavuuden kohdalta sama asia kuin viinan kohdalta. Ongelma näyttää pahenevan ajan kanssa. Jos kiloja on kertynyt kymmenen liikaa viimeisen viiden vuoden aikana, niin seuraavan viiden vuoden aikana niitä kertyy vähintään samaan tahtiin kuin tähänkin asti.  Onko tämä se terveyden perintö, jonka haluan jättää lapsilleni? Kaikki hurskastelupuheet ovat turhaa sananhelinää jos teot ja toiminta, oma elämä on jotakin muuta.

-Terve ja tasapainoinen käyttäytyminen, ihmissuhteet; Tässä onkin tosi iso pala purtavaksi enkä siihen nyt ala paneutumaan. Mutta yleisesti, onko oma käyttäytyminen perhettä, lapsia ja lähimmäisiä kohtaan sellaista, minkä haluaisin jättää lapsilleni perinnöksi.  Ajatukseni mukaan ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu fyysinen ja henkinen hyvinvointi ja  molemmat ovat sidoksissa toisiinsa. Henkiseen hyvinvointiin liittyy keskeisenä asiana ihmissuhteet, vuorovaikutus läheisien ihmisten kassa, anteeksi pyytäminen, anteeksi antaminen, oikea rakastamaan opettelu, läheisyyden osoittaminen, välittäminen, huolehtiminen, avun pyytäminen ja vastaanottaminen….. Millaisen perinnön näissä asioissa jätän.

Entä millaiset pisteet annan itselleni terveyden perinnöstä? Tosi huonot.  Jos jonakin esimerkkinä voisi käyttää, niin pääsääntöisesti huonona esimerkkinä. Se ei vain tässä tapauksessa lohduta yhtään. Tosiasia on kuitenkin että kukaan meistä ei voi menneelle mitään. Tälle päivälle voin. Tänään en juo, tänään en polta tupakkia, tänään koitan syödä hyvin,  tänään venyttelen ja hoidan lihashuoltoa, tänään pyydän anteeksi, jos loukkaan jotakuta. Tänään koitan elää ihmisiksi.

Millaisen terveyden perinnön sinä jätät?



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

20.10.2013 Willcox

Tässä esimerkki siitä "vekistä", jota todellakaan en rakasta. Tänäänkin sitä oli aika pitkän matkaa.



Koitin jakaa tätä taivallustani eilen illalla ja sattui niin, että nuo majapaikat olivat taas hieman hankalasti. Edellinen paikka oli niin aikaisin, että en sinne oikein viitsinyt jäädä ja tänne taas piti ajaa toista tuntia pimeässä. Päivä oli raskaampi kuin eilen, vaikka matkaa kertyi vain 165 km, matkaan sisältyi nyt nousuja yli kilometrin.  Olen nyt ajanut neljässä päivässä 605 km joten päätin pysähtyä huomiseksi tähän. Tämä on isompi kylä kuin seuraavan päivämatkan päässä ja saan hieman huoltaa itseäni  ja vaatteitani.
Oli niin kaunis pikkukirkko, että piti palata takaisin ottamaan kuva.


Aamulla lähdin suhteellisen alhaalta,  reilut 400 m, sitten noustiin vähitellen 1200 m:n, laskettiin 900 m:n ja taasen noustiin 1500 m:n ja tämä yöpaikka on 1200 m:n paikkeilla. Kaktuksia ja aavikkoa. Ensimmäisen puolen päivää jouduin välttelemään päätietä, sitten sille pääsi pyörällä ja suunnistus yksinkertaistui.  Tucsonin jälkeen ajoin jonkin avaruus- ja ilmailumuseon sivuitse, todella suuri määrä kaikenlaisia härveleitä. Näin aavikolla muutoinkin useampaan otteeseen paljon lentokoneita ja museota vastapäätäkin oli jokin lentokoneiden ”hautausmaa”.
Kun pelloille lasketaan kasteluvettä, linnut tuevat nauttimaan siitä suurin joukoin. 



Nyt on pää niin tyhjä, että taidan laittaa sen tyynylle ja katsoa, löytyykö aamulla joitakin viisaampia ajatuksia. 

lauantai 19. lokakuuta 2013

19.10.2013 Cortaro (Tucson) Arizona

Pysähdyin yhteen kylään, jossa kaikki tapaamani ihmiset näyttiv't intiaaneilta. Vieressä oli laaja hautausmaa puisinen risteineen.



Katsoin illalla tänne reittiä ja majapaikkojen hintoja ja päädyin varaamaan majapaikan aika haasteellisen matkan päähän. G-mapin reittikartan mukaan 160 km. Siksi laitoin kellon herättämään 10 minuuttia tavallista aikaisemmin, eli 5:40. Kun talutin pyörää respan eteen aamupalaa varten, huomasin että eturengas on tyhjä. Sen vaihtamiseen minulta kului lähes puoli tuntia, joten siinä meni se kymmenen minuuttia korkojen kanssa. Jos joku ihmettelee, miten renkaan vaihtaminen vie niin kauan, niin tiedoksi, että ensin on pyörästä purettava kaikki laukut ja lopuksi taas laitettava paikalleen, siinä se. Minulla on vielä sen verran kommervenkkejä, että tavaratelineen repussa (jossa muuten on kaksi remmiä ja viisi kumisidettä) on vaijerilukko. Hidastaa varastamista. Olenhan menettänyt kolme laukkua varkaille.
Laitoin tämän kuvan, koska siitä ehkä näkyy, kuinka isoja nuo kaktukset ovat.

Phoenix:in kaupunkiryppäästä eroon pääsy vaati hieman mutkittelua ja manooverejä.  Navigaattori ysitti yhdessä välissä ajattaa tielle, jossa taasen seisoi kyltti, että yksityinen tie,  ei asiaa. Palasin takaisin ja etsin toisen tien. Tänään e ollut asiaa highway:lle missään vaiheessa, kävin sen muutamaan kertaan tarkistamassa. Jossain vaiheessa iltapäivällä sitten matkanteko alkoi sujua.  Toki on sanottava, että maasto oli helppo ja keskinopeudeksi tuli 19, 9 km/h, mikä on minun matkanopeudeksi hyvä. Lopen sitä matkaa oli 170,5 km ja majapaikkaan saavuin siinä ”hämärän rajamailla”.
 
Puuvillapeltoja olen aikaisemmin nähnyt Kreikassa ja Turkissa.
Minun käsitykseni Arizonasta on, että se on pääasiassa autiomaata. Kuivaa auringon polttamaa hiekkaerämaata. Jotain elukoitakin on, koska maassa on paljon reikiä, ne siis asuvat maan alla auringolta piilossa.  Tänäänkin tuo aurinko porotti hellittämättä ja ajoin koko päivän vailla minkäänlaista suojaa. Tai onhan minulla aurinkorasva, olen siirtynyt kertoimeen 50. Iltapäivällä jossakin vaiheessa meinasi vähän huippailla. Mietin, että onko auringon pistos, nestevajaus vai alhainen verensokeri.  Kiinnitin huomiotani nesteen nauttimiseen ja säin muutaman proteiinipatukan, kun siinä paikkaa ei ollut muuta saatavilla. Tuntia  ennen perille pääsyä sain huoltoasemalta  ”proteiinimaitoa”, siis maitojuomantapaista juomaa, jossa on 20-40 g proteiinia juomasta riippuen. Join sen ja hetken päästä taas meno maistui. Niin, vielä siihen Arizonan autiomaahan. Kaikki mikä kasvaa, on kasteltua. Loppumatkalla oli joitakin puuvillapeltoja ja jotakin hedelmäpuita, en ole varma, oliko hedelmäpuita vai jonkin sortin pähkinäpuita.  Phoenix:ista lähtiessäni ajoin muutaman erittäin kalliinoloisen asuntoalueen halki, jossa sitä vettä oli käytetty ja paljon. Siellä oli porrastettuja lampia koskineen, puroja , erilaisia vesikoristeita … Koko seutu haisi rahalle.
Rengasta aamulla paikatessani haastattelemaan pysähtyi kaveri, joka paljastui Islantilaiseksi. Oli mennyt naimisiin Amerikkalaisen kanssa ja asui LA:ssa.  Iltapäivällä taasen vastaan tuli pyörällä  Amerikkalainen mies, oli ajelemassa ympäriinsä näitä osavaltioita kierrellen. Hänellä oli parempi konstruktio kasvojen aurinkosuojaksi kuin minulla. Se oli kuin lierihattu, jossa oli vain se lieri ja sitten sellainen joustinosa, joka sopi kypärän päälle. Niitä myydään jossakin valmiina. Oli hänellä sitten kärryssään aika laaja, ehkä neljännesneliön kokoinen aurinkokenno, jolla latasi akustoa. Kertoi katselevansa mielellään televisio-ohjelmia iltaisin, teltassa, niin käsitin.  Mielenkiintoista!  Ei siis TV:n katselu, ei siihen juuri ole aikaa, vaan se latausvekotin.

Huomenna olisi taas yksi kaupunki läpiajettavana, Tucson.  Mutta ensin kaivattu lepo, saavat lihassolut tankata vähän energiaa siitä pöperöstä, jota kävin naapurissa  mutustamassa.

perjantai 18. lokakuuta 2013

18.10.2013 Temple (Phoenix:in kulmilla Arizonassa)

Hevostilakuvaan tuli myös kaktuksia. Ovat arviolta 6-8 m korkeita.



Tänä aamuna oli liikkeelle lähtiessä noin 12 – 15 C lämpimämpää kuin eilen aamulla. Päivä sen kun lämpeni edelleen, maasto nimittäin laski tänne Phoenix:in seudulle 300 ja 400 m:n välille. Puhun noista sykemittarin lukemista, joissa saattaa olla todellisuuteen satakin metriä heittoa. Navigaattorista näkisi tarkan lukeman, jos viitsisi katsoa.  Illalla katselin karttaa a ajattelin, että jos ajelisin tälle seudulle. En kuitenkaan uskaltanut varata majoitusta, koska puolet matkasta oli kaupunkiseudun läpi ajamista. Alkumatkan tulin highway:n reunaa mutta sitten oli käännyttävä pienemmille teille. Kaupunkialueella tuosta navigaattoristakin on hyötyä. Highway:llä se ei toimi ollenkaan. Laitoin minä sinne minkä asettelun tahansa, niin se ei suostu ajattamaan minua noilla pääteillä vaan kierrättäisi vaikka 1000 kilometrin matkan välttääkseen metrinkin päätiellä ajamista.
Tällaisen pyörätien huomaa! Vain valitettavan hatvassa ja päättyy äkkiä.

Tänään oli liikkeellä seurallista kansaa. Levähdyspaikalla sain antaa meriselityksiä ainakin puolelle tusinalle ihmistä.  Samoin joka muussa pysähtymispaikassa, jopa liikennevaloissa ihmiset veivasivat ikkunaa autoista ja kyselivät mistä tulen ja minne menen.  Niistä levähdyspaikoista sen verran, että niitä on harvahkoon, mutta yleensä hyvin varusteltuja ja täällä loistavasti varusteltuja. On penkkiä, siistit WC:t, koirien ulkoiluttamisalueet, automaatteja juomien ja naposteltavien ostoon…. Niissä on muutoin ollut varoituskylttejä myrkyllisistä käärmeistä ja skorppioneista.  Olenkin pusikkoihin vettä heittämään mennessäni koittanut katsella jalkoihini, että mitä siellä on. Jonkun skorppionin olen nähnyt asfaltilla ja sitten sen kokoisia hämähäkkejä, että enpä käteeni ottaisi. En taitaisi tunnistaa ”mustaa leskeä”.
Päivitin tuota matkakarttani ja nyt siitä näkee, millaisen mutkan tein sen Grand Canyonin takia.  Koitan nyt ajella tätä reittiä suorahkoon McAlleniin ellen sitten satu jotakin muuta keksimään. Nyt on ollut peräkkäin kyllä kaksi helppoa päivää. Vaikka täytyy sanoa, että kun eilen illalla katselin kartta, niin jo kahden päivän matkan suunnittelu tuntui vaikealta. Sitten ajattelin, että mitäpä kahta päivää suunnittelen, koitan hoitaa yhden päivän kerrallaan.  Ei tätä elämää voi elää montaa päivää yhtä aikaa, vaikka sitäkin olen koittanut.  Siis elämää eilisessä ja huomisessa, jolloin ei ole ketään, joka eläisi tässä päivässä.  Olisin minä hieman suorempaan päässyt sinne McAlleniin, mutta kun oli siellä Flagstaff:issa niin kylmä, niin piti lähteä alavammille seuduille ja se tosiaan toimi. Täällä on lämmin. Kun tätä kirjoitan, puhelimeni näyttö näyttää; Temple, 28C, klo 18;37. Että kyllä nyt tarkenee.
Phoenix:in keskustaa.


Niin, matka tänään toi Phoenix:in läpi.  Amerikkalaiset kaupungit, ainakin tähän asti, ovat matalia ja laajoja. Suurten kerrostalojen keskusta on pieni, vain murto-osa kaupungista. Kun teitä ajaa, siellä on laajoja ostoskeskuksia, kun yksi loppuu, kohta toinen alkaa. Samat kaupat  ja pikaruokapaikat toistuvat kerta kerran jälkeen.   Sanoisinko, että sellaista  värikkyyttä, jota esimerkiksi Keskieuroopasta löytyy, täällä ei ole tullut juurikaan vastaan.   Mutta katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan, jos sen saan elettäväkseni.



torstai 17. lokakuuta 2013

17.10.2013 Cordes Junction Arizona

Kaunis maaseutukirkko lähellä Flagstaff:ia. Olen kuvannut paljon kirkkoja, en vain ole niitä tähän blogiini laitellut. Tämänpäiväisessä sarjassakin oli kolme kirkkoa. 


Kävin äsken syömässä motellini  vieressä olevassa ruokapaikassa ja sen jälkeen hain huoltoasemalta hieman ”lisäravintoa”, eli jätskin, jogurttia ja pienen suklaalevyn.  Yli 4000 kcal:n liikuntakulutuksella pieni herkuttelu on sallittua. Täysi kuu paistoi täälläkin, ilma oli leuto ja sirkkojen siritys kaikui pensaikosta.  Tunnelma oli aivan erilainen kuin eilen illalla tai aamulla, aivan kuin olisin siirtynyt eri maahan. Eilen  Illalla oli kylmä, syöntireissulta palatessani lähellä nollaa. Kännykkäni näytössä näkyy aina paikallissää, aamulla herätessäni se näytti -7C ja pakkasta oli ulkona navigaattorini mukaan kun lähdin liikkeelle. Minulla oli tänään  ensi kertaa pitkiin aikoihin  pitkät housut jalassa, kintaat kädessä ja kypärän alla kypärälakki, niin ja lämmitettävät pohjalliset kengissä.
 Mistä tämä ero?  Lähtöpaikkani on yli kahden kilometrin korkeudessa, tämä missä nyt olen, kelloni mukaan 1,1 km, siis noin kilometrin alempana, siinä se ero. Vaikka olen hiihdellyt menneet talvet Syötteellä (siellä on muuten loistavat ladut, kannattaa mennä hiihtämään), pyöräilen jos saan valita, mieluiten lämpimässä. Siksi tein tämän reitinvalinnan niin, että ajan Phoenix:iin ja sieltä sitten itään, tämän hetken ajatuksen mukaan McAlleniin, josta Mexicon puolelle. Maasto on alempaa, eikä toivoakseni tarvitse palella. 
Kyllä se ilma lämpeni siitä sitten kohtalaisen nopeasti ja lopullisesti sitten, kun eteen tuli kyltti, että 18 mailia laskua, ts laskettiin reilustikin se kilometri laaksoon. Muistan aikoinaan kun puhuttiin Silicon Valleystä, että mikähän laakso se on. Täällä niitä laaksoja on vaikka kuinka paljon. Jos tie menee laakson suuntaisesti, niin silloin matka on kevyttä. Jos se menee poikittain, niin silloin lasketaan ja hetken päästä noustaan. Niin tänäänkin.  Kun se 18 mailia oli laskettu, alkoi n. 600 m:n nousu (siis pystysuunnassa, matkassa toki pidemmästi).  Jossain vaiheessa tien vieressä oli merkintä, että joltakin väliltä puuttuu tietyön takia shoulders:it , siis reunakaistat. Ajattelin, että se oli vain varoitus autoilijoille. Tulin sitten kohtaan, jossa oli kalliorinteen lisäleikkaus ja miehiä koneineen töissä. Keskustelusta selvisi, että minun olisi pitänyt ymmärtää, että pyörällä ei saa lähteä ollenkaan ko. suuntaan.  Arvioin kiertoreittiä puolesta päivästä päivään ja kyselin, kuinka pitkä se matka on. Kuulemma 2 mailia. Pääsin lähtemään, aluksi betoniporsaiden takana, mutta jossakin vaiheessa se reitti meni kokonaan tukkoon louhostöiden takia. Purin laukut ja juoksutin ne liikenteen välissä keskikaistalle ja lopuksi nostin pyöräni betoniaidan yli ja juoksutin senkin sinne keskikaistalle. Ajoin jonkin matkaa erittäin vilkkaassa liikenteessä väärällä puolen, kunnes pääsin taas sinne betoniaidan taakse suojaan.  Tämä kaikki vielä mäessä ja huomasin pulssini kivunneen yli 160, vaikka ei ollut tarkoitus.
Loppupäivä sujuikin sitten rauhallisemmissa merkeissä. Majapaikka löytyi siitä, mitä pitikin. Nyt noudatin ohjetta ja kiristin takavanteen (ja myös etuvanteen) pinnat heti kun pääsin huoneelle.  Ei se ihan pyöreä tuo ratas ole, mutta ei se minun taidoillani sen pyöreämmäksi tule. Jos muuttuu kovin epäpyöreäksi, niin täytyy katsoa lepopäivänä, saisiko siihen ammattiapua.
Karjan lastausaitaus.

Karjatilat ovat suuria. Tex Willerin aikaan tilojen koko mitattiin sillä, kuinka monta päivää kestää ratsukolla kiertää koko tila. Näyttää siltä, että täällä saattaa olla edelleenkin sen kokoisia tiloja, että niitä ei päivässä ratsastamalla kierrä. Tiloilla löytyy usein sellainen poroerotteluaitauksen loukon tapainen pikkuaitaus, josta sitten johtaa kapea lastaussilta autoon. Ts naudat kävelevät nousevaa siltaa suoraan autoon. Willerin aikana ei tietenkään ollut autoja, mutta juniin oli vastaavanlaisia lastaussiltoja.  Sitten oli ne kuuluisat karjanajot, jossa suunnattomia karjalaumoja ajettiin joko rautatieaseman luokse tai sitten isoihin taajamiin, jossa naudanlihaa käytettiin. Uudisasukkaathan tappoivat miljoonapäiset puhvelilaumat lähes sukupuuttoon mm. radanrakentajien lihanhankintaa varten. Metsästys oli säälimätöntä ja matkaan kelpasi vain parhaat paistipalat. Buffalo Bill (Oliko joku Willian Cody) sai liikanimensä juuri puhveleiden teurastamisesta.  Tex ei moiseen häpeälliseen touhuun osallistunut. 

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

16.10.2013 Hukkaan heitettyä elämää!

Perhonen on hauras, niin on ihminenkin!


Eilen matkallani Grand Canyon;lle  mietin,  miten tämä on mahdollista. Miten henkisesti ja fyysisesti raunioina ollut ihminen voi tehdä tällaista.   2003 keväällä  tapahtui jotakin, joka muutti minun elämäni suunnan. Silloin lopetin alkoholin käytön.  Joku olisi ehkä odottanut, että sanon alkaneeni pyöräilemään! Ei se niin mene. Elämäni suunnan muutos alkoi niin yksinkertaisesta asiasta kuin päihteiden käytön täydellisestä lopettamisesta. Minulle vihdoinkin kelpasi apu ja kelpasi se ajatus, että alkoholi ei sovellu minulle vähäisessäkään määrin.   Tuohon mennessä mihinkään yritykseeni  hallita alkoholinkäyttöä ei ollut sisältynyt ajatus siitä kokonaan kieltäytymisestä.   Vasta kun vaikeuksien vuori kasvoi ylivoimaiseksi, täydellisessä yksinäisyydessä syntyi nöyryyttä myöntää taistelu alkoholia vastaan hävityksi ja halu luopua siitä kokonaan jos se ylipäänsä oli mahdollista.  Kun tuo halu löytyi, löytyi myöskin apua.
Päihteiden käytön lopettamisesta alkaa fyysinen ja henkinen toipuminen. Jos alkoholi on näytellyt niin suurta roolia elämässä kuin se minulla ja monella muulla näyttelee, ei toipuminen käy hetkessä . Joku saattaisi ajatella, että kun viina on poissa, kaikki on hyvin. Ei niinkään.  Jos ja kun alkoholia käytetään tunteiden säätelemiseen ja kun lääke siihen jää pois, silloin ne asiat on kohdattava selvin päin, opeteltava elämään selvin päin ilman mahdollisuutta turruttaa aivojaan, tunteitaan päihteillä.   Minulle nämä toipumisprosessit, siis fyysinen ja henkinen ovat käyneet rinta rinnan, edesauttaneet toinen toisiaan.  Henkisen toipumisen apuna ovat tietenkin toiset ihmiset, mieluiten sellaiset, jotka ovat kulkeneet saman matkan minua ennen, niin osaavat kertoa kokemustaan.  Toisin sanoen, tätä toipumisprosessia ei tarvitse tehdä yksin, jos ei halua.  Mikäli tuota henkistä toipumista ei tapahdu, ts. vain viina jää pois, silloin ollaan ”kuivilla”,   kuivassa humalassa, mikä on läheisille ihmisillekin tosi hankalaa, toisinaan jopa vaarallista.   Alkoholi tuhoaa aina keskushermostoa, mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän vaurioita. Hermostuneisuus, keskittymiskyvyttömyys, masennus, muistiongelmat… pahenevat vielä kuukausia viinan käytön lopettamisen jälkeenkin. Huomasin varsin varhain, että pitkäkestoinen liikunta teki minun väärinkohdellulle keskustietokoneelleni hyvää.  Nimenomaan pitkäkestoinen, siksi pyöräily ja hiihto.
Maailma on kaunis, paljon kauniimpi kuin kapakan seinät!

Minun olisi pitänyt havaita jo aikoja sitten, että kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka ei kykene kontrolloimaan alkoholinkäyttöä sen kerran aloitettuaan.   Ajattelen, että valtaosa ihmisistä ei kuulu tähän joukkoon ja ainakin he sanovat niin, että voivat ottaa tai olla ottamatta oman halunsa mukaan.   Näiden osalta siis liikakäyttö olisikin moraalisesti  tuomittavampaa, koska jos kykenee kontrolloimaan alkoholinkäyttöä, niin miksi sitten ei kontrolloi ?  Oliko ilkeästi sanottu. Mutta minun ja kaltaisteni kohdalla ei ole niin ja tätä ei suurin osa ihmisistä ymmärrä. On järjetöntä puhua kohtuukäytöstä sellaisen ihmisen kohdalla, joka on menettänyt kyvyn kohtuukäyttöön.   Olen ollut raittiiden vuosieni aikana tekemissä satojen alkoholistien kanssa, raittiiden ja juovien. Minun lähipiirissäni ei ole tapausta, jolle tuo kohtuukäyttökyky olisi palautunut, niitäkin varmaan on tai sitten ei ole ollutkaan kysymys alkoholistista.  Siksi ajattelen, että lähipiirin tai hoitohenkilökunnan ei tulisi ylläpitää toivoa kohtuukäytön onnistumisesta jos ilmeisesti kyseessä on ilmeinen alkoholisti.

Tuhlatut tunnit, tuhlatut vuodet! Kun mietin elämääni taaksepäin,  mitä on jäänyt jälkeen kapakkailloista, karaokeilloista…. ei mitään. Joutavaa jorinaa, josta kukaan ei muista mitään seuraavana aamuna.  Olen ollut maailmalla pyörän selässä nyt yhteensä kaiketi reilustikin yli vuoden.  Kun alan miettimään matkapäiviäni, muistan suurimman osan, millaisessa majapaikassa olin, millaisia maisemia….. Kokeilkaapa te ystäväni, jotka harrastatte edelleen niitä perjantai-illan kapakassa istumisia, muistaa 400. kapakkaillan tapahtumat! Ei se ainakaan minulta onnistu. Pitää olla mokannut melko pahasti, että jotakin jää mieleen.  Mennään siihen keskivertokäyttäjään, vaikka en tiedä onko sellaista. Kekimäärin  noin  10 litraa absoluuttista alkoholia vuodessa/ henkilö.  Vastaa  n. 26 litraa koskenkorvaa, 650 ravintola-annosta, sen polttamiseen maksalta menee keskimäärin 1300 tuntia.  Onko ne tuhlattuja tunteja? Monien kohdalla kaiketi ei? Mutta jos suomalaisista työikäisistä miehistä käyttää 40% alkoholia riskirajalla tai sen yli, niin kyllä niitä tuhlattuja tunteja kertynee muillekin kuin minulle. Tuo riskirajahan on minusta nykyisin ajatellen kohtuuttoman korkealla kaiken lisäksi, noin kori kaljaa viikossa ja vastaa siis noin 15 litraa  absoluuttista alkoholia vuodessa.
Eilen en tuntejani tuhlannut, kävin Grand Canyonilla, muistan sen. Tänäänkin olen ollut hereillä aikaisesta aamusta ilman krapulaa, tehnyt jo paljon ja koitan touhuta vielä lisää.  Suosittelen elämäntapaani, ei välttämättä tällaisia pyörämatkoja mutta päihteettömyyttä.  Tämä on elämisen arvoista elämää ja en ainakaan tänä päivänä pahoita kenenkään mieltä alkoholin takia.


tiistai 15. lokakuuta 2013

15.10.2013 Grand Canyon

 
Tuonne pohjalle on yli puolitoista kilometriä matkaa!



Totta puhuakseni kirjoitan tätä pätkää edelleen Flagstaff:issa.  Minullahan on ollut tapana laitta jutun otsikkoon se paikka, jossa olen yötä. Nyt kuitenkin teen poikkeuksen, sillä käyntini Grand Canyonissa oli ainakin minun elämässäni niin harvinaista herkkua.  En tosin siitä kovin paljon kirjoita, kaikki ihmiset tietävät siitä jotakin ja ovat sen kuvia nähneet. En osaisi kuitenkaan kuvata sitä, miltä näky paikan päällä näyttää.  Muutama sana kuitenkin.
"Minua ei pelota lainkaan!"

Kun saavuin Colorado-joen  varteen, ajattelin, että miten tässä voi joku syvä kanjoni olla, enhän ollut kuin satakunta metriä meren pinnan yläpuolella.  Maasto on kuitenkin tässä muutaman sadan kilometrin matkalla nousut niin, että tämä Flagstaff on yli kahdessa kilometrissä.  Se korkeus todella tuntuu.   Kun ajoin tänään kanjonia kohti, tue laski ensiksi lähes kilometrin. Täällä Flagstaff:issa on kylmä, aamulla autot olivat jäähuurussa, joten yöllä on ollut pakkasta. Säätiedotuksen mukaan sitä on joka yö -3 - -5C.  Kun olin laskenut alemmaksi, ilma oli huomattavan paljon lämpimämpää ja mietinkin jo, että otinko turhaan vaatteita liikaa.  En ottanut. Kanjonin reunalle saavuttaessa oltiin jälleen kahdessa kilometrissä ja vaatteet olivat tarpeen. Aloin kanjonin reunaa välillä pysähdellen näköalapaikoille 25 mailin matkan. Kuvia kertyi muutaman kymmentä ja muistoja elämäni kaiketi vaikuttavimmasta näystä sitäkin enemmän. Kun ensimmäisen kerran kävelin kanjonin reunalle. kylmät väreet kulkivat selässäni, tovin aikaa.  Jälleen kerran voin todeta, että maailma on kaunis.
Tämänpäiväisen ajomatkani tein viereisen autovuokraamon vuokra-autolla.  Pyöräni on siellä pyörähuollossa, vielä ainakin huomiseen iltapäivään. Toivoakseni saan palvelijani takaisin.  Autona oli joku Fordi … Olin jännittänyt automatkaa paljon enemmän kuin pyörällä konsanaan. Kun aloin lähtemään pihalta liikkeelle, vuokraamon täti katseli huolestuneena touhua. Auto oli nimittäin automaattivaihteinen ja alkuun tuntui, että pääsenkö sillä alkuunkaan matkaan. En nimittäin ole sellaisella ajellut. Kyllä se sitten päivän mittaan alkoi sujumaan ihan hyvin.
Tässä kuvassa hieman faktaa kanjonista.

Valmentaja oli käyttänyt arvokasta aikaansa lähettämällä minulle sähköpostia. minulla on lukuisia syitä olla kiitollinen, yksi niistä on, että  olen saanut toimia niin hienon ihmisen, kuin Juhan kanssa. Lämpimät kiitokset hänelle.  Hänellä on poikkeuksellisen laaja-alaista asiantuntemusta ja ennen kaikkea hän on hieno ihminen.  Nyt minulla on kuitenkin toinen pakollinen lepopäivä edessä täällä Flagstaff:issa odottaessani uutta vannetta pyörääni ja sen kalustamista.  Kahden päivän lepojakso taitaisi olla jo  sellainen ”superkompensaatio”? En ole aivan varma, edellyttäisikö Juha joltakulta muulta pidempää lepojaksoa superkompensaatioon, mutta minulle tämä on  tällä matkallani lähdettyäni Alaskasta toinen kerta, kun lepään yli päivän. Odotan taas mielenkiinnolla, miten keho vastaa tähän lomaan! Sen verran lopuksi siitä vanteesta, että kävin vielä viemässä Rohloff:in ohjekirjan pyöräliikkeeseen, jotta osaisivat laitta oikeat pinnat.  (pitää opetella noita pyörän osien englanninkielisiä nimityksiä). Mastro liikkeessä tuumasi, että kyllä tämä tuttu vehje heille on, ei tarvitse olla huolissaan.  On kuulemma käynyt lukuisia Rohloffeja heidän telineissään. 



maanantai 14. lokakuuta 2013

14.10.2013 Flagstaff

Tässä tietä taaksepäin kuvattuna aamuiselta taipaleeltani.



Ajattelin illalla, että täksi päiväksi jäi niin lyhyt matka, että voin nukkua puoli seitsemään.  Johtuiko siitä, että olin suhteellisen korkealla vai mistä, niin aamulla oli aika kylmä. Ajelin jalat paljaana, siis pyöräilyhousuilla, aamupalalle noin kilometrin matkan, siinä ajassa navigaattorin lämpötila tasaantui +3C:een. Ilma kuitenkin lämpeni nopeasti ja aamiaisen jälkeen oli jo huomattavasti lämpimämpää.
Minun KV:ni piti minusta taas huolta. Kylässä oli ollut useampia motelleja, vain yksi oli vielä toiminnassa. Onneksi, sillä en kyllä olisi jaksanut illalla seuraavaan. Matka nimittäin alkoi 600 m:n nousulla, joten se 30 km olisi vienyt aikaa kyllä enemmän kuin kaksi tuntia.  Maasto on jotenkin hämäävää, nousuja on aika vaikea arvioida silmämääräisesti. Nousu jatkui vielä Williamssin jälkeenkin ja pääosa matkaa taittui yli 2 km:n korkeudessa. Tämäkin Flagstaff on yli kahdessa kilometrissä ja vieressä on Arizonan korkein vuori (ainakin kartan mukaan) Humphreys Pk.. Korkeutta komistuksella on 12633 jalkaa eli lähes 4 kilometriä.  

Olen joskus vitsaillut, että jos iltapäivällä vaivaa epätietoisuus, että pitäisikö majoittautua,  niin ajaa vaikka 50 km. Yleensä siinä vaiheessa on sitten helpompi päättää, että majoittuuko vai ei. Ja kritiikki majapaikkojakin kohtaan vähenee.  Tosin, minulla ei juuri muuta kritiikkiä ole kuin korkea hinta. Samantapainen ilmiö kävi nyt tämän pyöräni vanteen kanssa. Tämän päivän aikana vanne vahingoittui entistä enemmän, pinnat läpikahlanneiden pinnojen vierestä kahlasivat vanteesta läpi. Sain 86 km:n matkalla sellaista höykkyytystä, että ei todellakaan tehnyt mieli jatkaa metriäkään ylimääräistä.  Minun niskani ei sitten tykännyt moisesta rääkistä alkuunkaan.  Takapuolesta en puhu mitään, saa luvan kestää, kun on kerran moisen homman ottanut.  Pelkäsin loppumatkasta että kestääköhän vanne perille vai joudunko taluttamaan. Ei se taluttaminen sinänsä, mutta halusin joutua liikkeeseen ennen kuin se menee kiinni. 
Flagstaff:n vieressä oleva Arizonan korkein vuori, Humphreys Ph, 12633 ft.

Minulla oli listassa neljä liikettä paremmuusjärjestyksessä (ota siitäkin selvää). Ykköseksi rankkaamani liike vaikuttikin tosi hyvältä ja sain heti palvelua. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt riittävän hyvää vannetta, soittokierroksen jälkeen ei muistakaan liikkeistä paikkakunnalla. Ei kun tilaamaan ja kuinka ollakaan, olin 45 minuuttia myöhässä, että olisi joutunut huomisen toimitukseen. Vanne tulee siis keskiviikkoaamuna. Siinä sitä minulle taas koulutusta oppia hyväksymään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.  Ajoin motelliin, purin laukut,  vein pyörän takaisin ja sitten varasin auton huomiseksi päiväksi. Käytän päivän hyväkseni käymällä Grand Canyonilla. Täytyy kyllä sanoa, että autolla ajo jännittää enemmän kuin pyörällä ajo, paljon enemmän.
Olen saanut opastavia kommentteja blogiini, olen kiitollinen niistä.  Tämä minun pyörän huolto- ja käsittelytaito ei niin kovin kummoinen ole. Harrastuksen alkuvaiheessa käytin vähäisen vapaa-aikani ajamiseen ja kaiken huollon teki Ikosen Lassi. Olen hänelle kiitollinen siitä ja kahden pyöräni varustamisesta.  Hän löytyy nykyään Raumalta Intersport-kauppiaana, joten jos siellä päin on pyörän tarvetta, suosittelen Lassia lämpimästi.  Takaisin siihen huoltoon.  Minun ongelmani on malttamattomuus. Haluaisin olla aina menossa ja jotenkin se huolto on ollut vähän niin kuin välttämätön paha.  Pakon edessä kuitenkin on jotakin opittava ja olenhan minä oppinutkin ja opin lisää. Onneksi on ihmisiä, jotka neuvovat miellään, siitä siis kiitos.



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

13.10.2013 Ash Fork (Valtatie 66)

Lapsuuteni sankarin preeriaa.


Tosiaan, tämä reittini on sivuillut viime päivinä kuuluisaa valtatie 66:ta.  Tämänkin, kerrankin kohtuuhintaisen (29$) motellin nimi on Ashforkinn66. 
Kun tulin perjantaina Kingman:iin, pyöräni jumputti aika pahasti. Olen vähiinsä katsellut takavanteen vaihtopaikkaa, en ehkä kyllin innokkaasti.  Katselin pyöräliikkeitä Kingmaniin tullessanikin, yhden löysin ja se oli kiinni. Lauantaina oli tarkoitus kiristää pinnoja ja koitta oikaista ratasta. Se homma kuitenkin unohtui iltapäivään ja kun aloin sitä tekemään, huomasin, että siellä oli edellisen pinnan vanteestakahlaamisen vieressä toinen ja toisaalla vielä yksi. Tein nyt netin kautta tutkinnan pyöräliikkeistä ja löysin yhden noin 6 kilometrin päässä. Arvelin sen olevan kiinni, mutta kävin kuitenkin katsomassa ja toteamassa sen. Sitten tutkin matkaani eteenpäin ja seuraava isompi paikka Flagstaff tuotti haullani useampia liikkeitä. Laitoin yhteen sähköpostiviestin asiastani ja ajattelin, että käyn vielä menomatkalla Grand Canyonilla ja sitten keskiviikkona koitan hoitaa vanteen kuntoon.
Olen niistä kojooteista puhunut, otinpa nyt yhdestä maallisen vaelluksensa päättäneestä kuvan.

Heräsin tänään 5:30, suunnittelin ajavani Williamssiin.  Matkani loppui kuitenkin noin 20 mailia ennen, ilta saapui ja ajotuntejakin oli kertynyt kymmenen. Ihmettelin hieman kuntoani, kun tuntui että alkaa väsyttämään, mutta kelloni kertoi kulutuksen olleen 5938 kcal, joten ehkä se saikin väsyttää. Matkaa oli 151 km ja nousuja 1400 m, eikä tuuli tänään ollut niin suotuisa kuin pari päivää sitten.  Toisaalta kun kävin pikaisesti suihkussa, vaihdoin vaatteeni ja kävin 2-3 km:n lenkin haeskelemassa ruokaa, tuntui, että voisi taas ajaa vaikka sinne Williams:iin.  Minä toisinaan ihmettelen tätä palautumisnopeutta itsekin, en sitä oikein ymmärrä. Ei ole nuoruusvuosieni kokemuksissa.   Mutta siihen pyörään. Päivän mittaan ajatukseni muuttuivat. Silla ajo oli kuin villillä hevosella ilman satulaa, kyllä se niin pahasti jumputti. Koitin täyttää renkaan maksimi-ilmanpaineeseen (tiedä nyt sitä, kun ei ole mittaria) ja värkkäsin vielä eristysnauhaakin vanteen tueksi. Peruin matkalla Grand Canyonista varaamani hotellihuoneen ja koitan hoitaa vanteen vaihdon heti kun sen vain saan jossakin teetetyksi.  Kyllä minä otan tuosta vanteen vioittumisesta osan omaan piikkiini. Minun olisi pitänyt kiristää pinnoja tiheämmin. Alkumatkasta sen tein, sitten se unohtui. Maksan tässä nyt niitä oppirahoja. Toisaalta, matkalla on ollut paljon ”vekkikaistaa”, vekille noussutta asfalttia, joka on todella rasittavaa sekä miehelle, että pyörälle. En noista vanteista tiedä, minkä laatuiset ne ovat. Ensimmäisellä matkallani oli sama ongelma, sitten Ikosen Lassi laittoi sellaiset vanteet, että kestivät minun huolimattomalla käsittelylläkin.
Ilma tänään oli viileämpi kuin parina aikaisempana päivänä. Toki tiekin nousi jo yli 1700 m:n ja oli ehkä keskimäärin siinä 1,5 km:n paikkeilla.  Ylämaissa oli oikean villin lännen preerian kaltaista maisemaa.  Tiedän, että juuri näillä mailla Tex  Willeri on ratsastellut kovanaamoja haeskelemassa ystävänsä Kitt Carssonin kanssa.  En tiedä, mistä hän on vetensä hankkinut ja sitäkin ihmettelen, miten niin pitkiä matkoja voi tehdä, kun satulalaukussa on vain pemmikaania, siis kuivalihaa. Mutta ”muy bien” niin kuin Willeri sanoisi, lännenmiehet ovat olleet eri miehiä.