sunnuntai 1. syyskuuta 2013

1.9.2013 100 Mile House

Tässä kaunis kirkko 108 Milen Hausen vieressä.

Päivämatka taisi olla lyhyin tähän asti, 92 km. Ensiksi nukuin pommiin.  Puhelimeni herätti kuudelta mutta jäin hetkeksi sänkyyn ja kun se hetki oli mennyt, oli kello melkein seitsemän. Puhelimeni käsitys torkkuherätyksestä on, että näytössä lukee herätys. Kurkkuni oli yöllä kipeä, on ollut koko päivän. Liekkö tuo vai mikä syynä moiseen vitkasteluun.  Jonkin matkaa ajettuani kauniissa karjalaidunten laaksossa, puhkesi takakumi ensimmäisen kerran koko reissulla. Havaitsin, että siitä oli kulunut lähes koko pahsuhko kuvio pois. Olen ajellut ainakin 1000 km hyvin karkeita teitä, se on vähän niin kuin Turkissa, karkeaa sepeliä istutettu pikeen. Tämä lienee syönyt pinnan. Nykin pari kolme rautaesinettä morallani pois ja laitoin kokeeksi itsepaikkautuvan sisäkumin paikalleen. Ensimmäisen kerran, kokeilen tällaistakin. Kumi on kuulemma sellainen, että jos siihen pistää jokin terävä, nykäise se pois, pumppaa ilmaa ja aja hetken. Kumin pitäisi korjautua itsekseen ja sitten vain lisäilma ja matka jatkuu. Saa nähdä, miten toimii. Iltapäivällä kävin sitten syömässä  Lac la Hache:ssa (liekkö kirves?) ravintolassa, joka toimi hitaammin kuin kilpikonna, jonka päälle meinasin ajaa. Niinpä matkani pysähtyi kuuden jälkeen tänne 100 Mile:n Hauseen, eikä 70 Milen Hauseen, kuten olin ajatellut.  No, en minä kyllä oikein ole kunnossa, mutta jos tämä on se yksi flunssa, joka reissua kohti pitää kärsiä, niin onpahan poissa jaloista.
Luin levähdyspaikalta tuosta 100 Milen hausesta. Kun ihmiset 1800 luvulla vaelsivat kultakentille kuka kävellen, kuka hevosella tai härän vetämillä vankkureilla,  tarvittiin majapaikkoja.  Näitä tuiki tärkeitä majapaikkoja oli 12 – 14 mailin välein, ilmeisesti se jalkamiehen päivämatka.   Muutenkin täällä on paljon osoitteita ilmoitettuna mailimitoilla. 103:n mailin ranhi jne. 

Päivässä ei ollut muuten mitään vikaa. Päinvastoin,  tuolla kauniilla järvillä ihmiset viettivät rantaelämää, jopa olivat uimassa.  Matkalla on ollut lähes koko matkan jonkinlaista ihmisasutuksen merkkiä, ainakin niitä ranheja.  Ranhit ovat aidattuja, tosi hyvin. Aidoissa on painekyllästetyt tolpat aivan järkiään, 5-kertainen piikkilanka ja useimmiten vielä paimenpoikalanka.  Iltapäivällä sellainen caribu oli jäänyt minun puolelle tien ja aidan väliin . Katseli minua ja kun pysähdyin kaivamaan kameraa, meni matkan eteenpäin ja pysähtyi taas. Tätä leikkiä jatkui jonkin aikaa kunnes minä kyllästyin.   Nyt kuitenkin lähden syömään. Mahanahkan alla ei ole juuri enää rasvaa vaikka mitä munttaisin. 

Ei kommentteja: