maanantai 30. syyskuuta 2013

30.9.2013 500 toistoa!

Maalaismaisemaa Kaliforniassa.


Olen lukenut elämäni aikana aika paljon kirjoja, kaikenlaisia.  Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole juuri jaksanut keskittyä romaaneihin, kirjallisuus on ollut jotakin muuta.  Minulla on ollut aikaisemmin ehkä sellainen käsitys, että kuulemani, lukemani tai keksimäni ”viisaus” , ajatus tai elämänohje muuttaisi elämäni jotenkin paremmaksi. Ei se mitään muuta.  Se on kuin kukka, jonka ohimennen näen ja sitten maisema on taas harmaa.  Jos nämä viisaudet muuttaisivat ihmiset kertaheitolla paremmaksi, FB:n lukijat olisivat kaikki ylen hyviä ihmisiä. FB:n sivut vilisevät sinänsä ihan hyviä ajatuksia ja elämänohjeita.

Jos haluan kukkatarhaan asumaan, minun on tehtävä paljon töitä.  Ensiksikin, en voi mennä asumaan toisen kukkatarhaan, vierailla ehkä voin, mutta eiköhän naapurit kyllästy, jos sinne pysyvästi asetun.  Jos haluan, että jokin viisas ajatus tai elämäntapaohje kantaa hedelmää, minun tulee opetella. Sen lukeminen tai kuuleminen eivät vielä muuta minussa mitään. Joku on sanonut, että uuden toimintatavan opettelu vaatii 300 toistoa ja vanhasta virheellisestä pois oppiminen 500 toistoa.  Minusta tuntuu, että olen niin jääräpäinen henkilö, että kohdallani vaaditaan vieläkin enemmän toistoja.
Päihteiden tarkoitus on sekoittaa pää niin, että ei tarvitsi ajatella yhtään mitään.  Kokeilkaapa vaikka istua selvin päin seurueessa, jossa otetaan viinaa enemmän kuin 5 ravintola-annosta. Huomaatte kyllä, että ei niissä jutuissa ole järjen häivääkään.  Seuraavana päivänä voi taas keskittyä krapulan parantumiseen ja sitten vetää vieteri seuraavan humalakokemuksen odottelemiseen.   Minun elämänmuutokseni alkoi sen jälkeen, kun alkoholi oli jäänyt pois kuvioista.  Lääketieteen tohtori Ilkka Taipele kertoi, että mielenterveysdiagnoosia ei pitäisi tehdä ennen kuin alkoholia paljon käyttänyt henkilö on ollut vähintäänkin 8 kuukautta juomatta.  Siis alkoholi sotkee keskushermoston niin pahasti, että vaaditaan pitkä aika ennen kuin pystyy jotenkuten järkevästi edes pohtimaan omaa tilannettaan.  Joku sanoikin sattuvasti, että miten sairaalla päällä voi ratkaista sairaan pään ongelmia?
Joku epäili matkani motiivia suunnilleen sanoilla; ” Pikku puuhastelua omantunnon rauhoittamiseksi”. Aiheellinen epäilys. Mutta kyllä minä olen ihan tosissani matkani teeman suhteen. Mitä omaantuntooni tulee, se on ihan rauhallinen. Olen tietoinen teoistani ja ajattelen olevani tietoinen tekojeni vaikutuksesta, en ole unohtanut niitä eikä ole tarkoituskaan unohtaa niitä. Ne eivät kuitenkaan siinä mielessä vaivaa minua, että kieriskelisin sairaaloisessa syyllisyyden tunnossa kykenemättä toimimaan. Pyydän vääriä tekojani anteeksi ja hyvitän elämälläni sen minkä voin.  Mutta matkaani.  Matkani sivutuotteena on tilaisuus miettiä, miten haluaisin loppuelämäni elää ja mitä minun pitäisi kunakin päivänä tehdä jotta elämäni ja elämäntapani vähitellen lähestyisi sitä ihannetta, jonka sille pienessä mielessäni asetan.  Sitten ei tarvitsekaan muuta kuin valppautta, jotta kaiken aikaa ja joka päivä pyrkisin kohti sitä ihannetta, mielellään yhtä sitkeästi kuin vinttaan tuolla pyörälläni. Jos kutakin ajatustani toistan sen 500 kertaa, niin ehkä sillä henkisellä matkallakin syntyy  joitakin edistysaskelia kuten pyörämatkalla.



sunnuntai 29. syyskuuta 2013

29.9.2013 King City

Mansikkapenkin muovitusta!


Katselin illalla karttaa ja totesin, että seuraavat parisataa kilometriä rannikolla on varsin vähäsutuksista. Ne muutamat hotellit, jotka siellä olivat, olivat hinnaltaan 250$ / yö. Päätin ottaa suunnan hieman sisämaahan päin ja seurailla valtatietä 101.  Sain varattua majapaikan kahdeksi yöksi täältä King Citystä n. 80$:lla.  Maastosta ei ollut tietoa, ajattelin että on mäkistä. Erehdyin pahoin. Matka taittui vuoristojen välisessä leveässä ja hyvin tasaisessa maastossa, jossa oli erittäin tehokkaasti harjoitettua maanviljelyä.  Paljon korkeissa penkeissä olevia mansikoita, keräsalaattia,  viiniviljelmiä, ….. vaikka mitä. Koska väistelin valtatietä, matkaa kertyi hieman enemmän kuin päätietä. G-mapin mukaan matkaa olisi ollut 77 km, minulla tuli 94,5, eli tällä kertaa 10% lisä ei riittänyt.  Oli kuitenkin tosi mukava ja virkistävä ajella tällaisella maaseudulla. Ihmetellä kaikenlaisia erilaisia koneita, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikki pellot ovat keinokasteltuja.  Mansikan viljelytä ihmettelin myös. Näin, kun uusia penkkejä tehtiin. Ensin yksi traktori ajoi mullan korkeisiin penkkeihin ja veti samalla penkkiin kaksi kasteluletkua. Sitten tuli toinen traktori, joka veti muovin päälle ja samalla peitti pohjalle jäävän osan multakerroksella, että muovi pysyy tiukalla. Istutusta en nähnyt. Mansikat tuoksuivat hyvältä, mutta en ole täällä uskaltanut kajota mihinkään, pelkään, että joku ampuu minut tunkeilijana.
 
Kyllä sitä maanviljelijä on kuin kynsille lyöty, jos ei ole omaa helikopteria?

Sitten näin vielä kasvinsuojeluaineiden ruiskutusta helikopterilla !  Ei polkeennu kasvustot. Jonkin ajan päästä toinen kopteri oli tankkaamassa aivan tieni vieressä ja ikuistin sen sinne kotipuoleen ihmeteltäväksi.  Muutoin päivä oli lämpimin pitkään aikaan. Varmaan johtuu siitä, että olen nyt kauempana meren rannalta eikä sieltä tuleva viileä tuuli jäähdytä.  Koska päivämatkani jäi  lyhyeksi, niin ehdin istahtaa hetken majapaikkani pihalla olevan pienen uima-altaan äärellä. Tai, en minä paljoa istuskellut, se kun ei ole oikein luonteeni mukaista. Venyttelin, koska blogin kirjoittaminen ei kirkkaan auringonpaisteen takia onnistunut.  Huomenna pidän lepopäivän ja katselen matkaani hieman eteenpäin. Sitä on tähän mennessä kertynyt 5890 km pyöräni mittariin.  Los Angeles:iin on matkaa luokkaa 500 km, jos ajelen takaisin rantaan, eli todennäköisesti minun pitäisi olla siellä alkavan viikon lopulla. 

28.9.2013 Salinas

Tämä kuva on parin päivän takaa "kotioveltani"


Päätin koittaa kokeneen pyöräilijän ja kesällä Roomasta Suomeen matkan tehneen Antti Pukarin neuvoa ja varasin kiireessä majapaikanetukäteen.  Olen toki Euroopassa ajellessa katsellut niitä majapaikkoja netistä, mutta ensiksikin, minulla oli siellä sellainen kokemus, että sain usein paikan päältä edullisemman  hinnan kuin netistä. Varauspalvelujen sivuilla on vain pieni osa majapaikoista ja ne edullisimmat ovat vielä pois. Toinen seikka mikä on ollut ehkä tärkeämpi, on se, että en ole halunnut päättää etukäteen, kuinka pitkälle ajan. Enhän tiedä, millainen ilma on ja millainen on maasto. Etukäteisvarauksella syntyy tavallaan paljon enemmän paineita.   Nyt kuitenkin tämä Kalifornian rannikon hintataso alkaa hirvittää. Aamulla pikaisesti katsoin paikkoja ja löysin hieman halvemman hinnan  Salinas:ista,  jonkin matkaa sisämaahan päin. Tämäkin meni verojen kanssa yli 80 dollarin.  Huone oli hyvin vaatimaton, yhteisvessa käytävällä ja kerroksessa yksi suihku.  Ei se mitään, kyllä se minulle kävi, hinta vain aika kallis moisesta.  Olin katsonut matkan 120 km:ksi, sitä kertyi 149 km ja ilta ehti pimetä ennen kuin saavuin perille.
Tämä majakkarakennusryhmä toimi retkeilymajana. 

Alkumatka Santa Cruz:iin asti sujui meren rantaa, paljon ihmisiä viettämässä vapaapäivää. Rannikon luonne on tosiaankin hieman erilainen kuin ennen San Franciscoa.  Ilma oli tänään hieman edellispäiviä lämpimämpi, varinkin iltapäivällä, kun etenin hieman sisämaahan päin. Lopun matkaa ajelinkin sitten maaseudulla kunnes tulin sitten isoon taajamaryppääseen, jonka viimeisenä Salinas oli.  San Franciscon pari hyvin jyrkkää mäkeä tuntui jaloissa ja aamupäivästä tuntui, että eihän tästä tule oikein mitään.  Mitä pidemmälle päivä ehti, sitä paremmin homma alkoi käymään. Sattuipa vielä moottoritietä väistellessä kunnon mäkikin vastaan, sain pulssin 163:een sitä ylös polkiessani, vaikka yritin ottaa rauhallisesti.  Matkan tässä vaiheessa se on ihan hyvin.
Niin, tämä raportti tulee myöhässä, uni voitti illalla.


perjantai 27. syyskuuta 2013

27.9.2013 Half Moon Bay


Pyöräni vei minut näköalapaikalle Golden Gatea katselemaan!

Kyllähän tuohon otsikoksi olisi voinut laittaa San Francisco ja Golden Gate! Kyllä se oli kokemuksena jotakuinkin merkittävä. Tuo silta, jonka kaikki olemme nähneet lukemattomissa elokuvissa ja sarjoissa, minä vinttaan sen yli polkupyörällä! Ehkä se ei kokemuksena ole niin kauhean ainutlaatuinen, näin nimittäin tänään ehkä enemmän polkupyöräilijöitä kuin koskaan ja oli niitä tosiaan sillä sillallakin. Mutta minulle se oli ainutlaatuinen ja varmasti mieleenpainuva tapaus.
Matkaa minulla oli aamulla sillalle noin 30 km. Lähestyin sitä pyöräreittiä, pikkuteitä  ja jopa varsinaisia pyöräteitäkin.  Aamulla oli tosi kylmää mutta päivä lämpeni nopeasti ja olikin tosi lämmintä, ennen kuin tulin aivan meren rantaan. Sitten taas tuo kylmä tuuli alkoi puhaltamaan mereltä.   Sillalla oli sellainen rajoitus, että vain toisen puolen kevyen liikenteen väylä oli  käytössä. Ja tietenkin minun kannaltani väärän puolen. Kun yritin etsiä sinne reittiä, ensiksi ajoin tosi jyrkän mäen päälle, hyvät näköalat tosin. Takaisin laskettelin jarrutellen ja koitin toisen kerran ja nyt laskettelin vahingossa aivan meren rantaan, siis  n. 70 m liian alas. Ei kun taas ylös.  Kolmannella kerralla onnistuin.
Maalaispoika isolla sillalla.

Siltaa lähestyessäni vastaan lappoi koko ajan aivan yhtenä virtana polkupyöräilijöitä. En tiedä, oliko joku tapahtuma  vai mikä, mutta näin muutamassa tunnissa melko varmasti enemmän pyöräilijöitä kuin koskaan aikaisemmin. Ja oli niitä sillallakin. Kevyen liikenteen väylä oli tupaten täynnä jalankulkijoita ja pyöräilijöitä.  Mutta kyllä siitä sitten ajan kanssa läpi päästiin. Minun kulkuneuvoni noiden laukkujen kanssa on aika leveä, joten sen kanssa on vaikeampi löytää sopivaa kulkuaukkoa. Kuviakin yritin otattaa. Toisessa päässä siltaa aurinko paistoi vastaan ja tiesin kameran antaessani, että minusta ei näy kuin silhuetti. Toisessa päässä sain sellaisen kuvan kuin sain, siihen on tyytyminen.
Kadotin sillan jälkeen hetkeksi pyöräreitin, mutta yhdytin sen taas tosi suuressa Golden Gaten puistossa. Loppupäivä kuluikin sitten kun hiljalleen etsiydyn kaupungista ulos.  Tänään taivalta ei kertynyt kuin 90 km, energiaa sain kuitenkin yhteensä 950 m:n nousuissa kulumaan 3500 kcal, joten eiköhän tuokin liikunnasta käynyt. Hotellihintojen puolesta toivoisin kyllä olevani aivan jossakin muussa maassa. Nytkin kyselinb kolme paikkaa eikä se paljon siitä halventunut.  Mutta näillä mennään tänään, jospa se siellä Meksikossa sitten olisi hieman edullisempaa, jos sinne asti selviän.


torstai 26. syyskuuta 2013

26.9.2012 Woodacre

Tämä näytti niin lännen karjatilalta, että piti ottaa kuva!


120 km:n päivämatka päättyi noin 17 mailin päähän Golden Gate-sillasta.  Pyöräilykartan reitti kääntyi pikkutielle tieltä nro 1 vähän aikaisemmin, ehkä noin 30 km ennen ja minä jo epäilin, että tämän tien varresta ei löydy yhtään majapaikkaa. Löytyi kuitenkin, motelli. Huone on pieni mutta vaatimaton onneksi hinta ei sentään ollut vaatimaton?  Mitähän ne maksaa kaupungissa kun täälläkin 120 dollaria tällaisesta. Jos hyvin käy, niin ehdin huomenna ajella hyvän matkaa kaupungin ohikin.
Tämäkin päivä oli viileän pohjoistuulen saattelema. Rantatiellä oli mäkiä, 1300 m kokonaisnousua. Mikä lienee, mutta sykemittarini mukaan energiaa kului 4600 kcal, joka minulle on aika paljon nykyisin.  Rannalla näkyi pitkin matkaa niitä hylkeen näköisiä eläimiä.  Ne kyllä haukkuvat vähän niin kuin koirat. Samoin näin pelikaanin näköisiä lintuja. Ilmasto on muuttunut jotenkin. Se aikaisemmin merellä ollut sumu häipyi vähitellen kauemmas ja viimein oheni olemattomiin. Rantakasvillisuus on täysin kuivaa ja puusto on satunnaista ja erilaista kuin aikaisemmin sumuisella alueella. Tässä aivan loppumatkassa tie kulki syvässä kapeassa laaksossa, jonka pohjalla oli pieni joki. Siinä oli taas joitakin suurehkoja puita.
Huoneeni takaikkunan alla on "ryytimaa". Ameriikassa kaikki on suurta, noista isoimman halkaisija on lähes metri!

Minä ihmettelin sitä, että vaikka ollaan suurkaupunin läheisyydessä, loma-asutusta on aika vähän. Toisaalta merenrannasta aika merkittävä osa on jotakin state parkkia tai vastaavaa.  Tie on ollut aika rauhallinen, ehkä se johtuu siitä, että enää ei ole mikään lomakausi. Huomenna olisi edessä suurkaupungin läpi ajo ja se aina etukäteen hieman jännittää, onneksi minulla ei ole mitään urakkaa. Koitan ottaa rauhallisesti.  Pitäisi aamulla muistaa vaihtaa yksi pinna takapyörästä, sellainen napsahti taas poikki. Tämä tässä, nyt seisoo ajatus, viisainta lienee alkaa nukkumaan.


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

25.9.2013 Timber Cove

Kaunista kasvustoa tien varressa.


Lepopäivän jälkeinen päivä oli taas helpon tuntoinen ajella.  Katselin eilen karttaa ja jaoin mielessäni matkan San Franciscoon kahtia niin, että toinen majoitusyö olisi jonkin verran ennen kaupunkia. Niin minun ei tarvitsisi yöpyä keskustassa. Katsotaan miten suunnitelman käy. Ei minulla siellä keskustassa yöpymisestä ole muuta hyötyä kuin että maksaisin majapaikasta korkean hinnan.  Tämä majapaikka oli noin 130 km lähtöpisteestäni. Ei se minulle kuitenkaan kelvannut heti, ajoin ohi muutaman kilometrin seuraavaan hotelliin. Hinta oli tinkauksen jälkeen 211 dollaria + vero.  Päätin jatkaa pari kilometriä eteenpäin. Siellä hinta oli 111 dollaria + vero. Kun valitin köyhyyttäni, isäntä soitti tähän ohiajamaani paikkaan,  sain hinnan 69 dollaria +vero. Niinpä käänsin pyörän ja ajoin 5 kolometriä takaisin.  Mukava paikka, sain myös syötyä, tässä on ravintola. Tosin annos oli kuin varpuselle, onneksi oli laukussa evästä jäljellä.
Aamulla lähtöpisteessä ”aamiaista” syödessäni katsoin säätiedotusta. Siinä tähän kohti rannikkoa luvattiin kylmää ja navakkaa pohjoistuulta. Vähän pohjoisempana satoi, ajattelin, että hyvä kun olen tullut sieltä jo pois. Tiedotus piti paikkaansa , kylmä tuuli puhalsi, onneksi selän takaa. Nousua päivän nyppylöistä kertyi 1500 m, mutta tuuli selän takana matka taittui leppoisasti. Niin, sen paluumatkan kanssa matkaa kertyi 140 km tälle päivälle.   Tänäänkin tuli ehkä kymmenkunta matkapyöräilijää vastaan ja yksi ajoi ohi. Pekka kertoi silloin Seatleen ajaessaan, että pyöräilijöitä lappoi vastaan tasaiseen tahtiin, että minä en niitä ne, kun jono liikkuu etelään kaikki suunnilleen samaa nopeutta. Ehkä niin!
Tällaisia kaunokaisia oli kaksi tiepuolessa. Toinen jäi aika lähelle ihmettelemään minua, ennenkuin sitten pomppasi hyvin kevyesti aidan yli.

Sain eilen vaihdettua öljyt napavaihteeseen. Tai paremminkin laitettua uudet. Minusta tuntui, että ei siellä enää mitään öljyjä ollut. Laitoin sellaisen puhdistusnesteen ja kun sen sitten ajolenkin jälkeen laskin pois, ei se ollut juuri lisääntynyt.  Olenkin epäillyt, että vaihtajan puoleinen stefa vuotaa, on ollut sen verran öljyinen se puoli.  Minusta ei kyllä ole tuota vaihteistoa korjaamaan, vaikka olisi varaosiakin. Täytynee  konsultoida jonkun kanssa asiasta. Siinä ohessa kävin myös paikallisessa pyöräliikkeessä, ostin levyjarruun uudet varapalat, hydraulisiin vannejarruihin niitä ei löytynyt taaskaan. Sain myös seuraavan kartan, siis San Franciscosta eteenpäin ja uudet ajokäsineet, entiset olivat sanalla sanoen jo aivan hirveät. Syy käsineiden pitoon minulla on se, että aikaisemmin aurinko on polttanut kämmenselät  huonoiksi. Tämä käsinejuttu on toiminut. Ehkä niillä on joku toinenkin merkitys.
Ajo sujui tänään tosi mukavasti. Mäet tällä rantatiellä ovat osin paljon jyrkempiä kuin isommalla 101 tiellä, silti kulkee. Olisikohan ajokunto vihdoin löytymässä kahden viikon hieman löysemmän jakson jälkeen.  Nyt olen koittanut noudattaa parhaani mukaan Juhan ohjeita.  Tai ainakin melkein.


tiistai 24. syyskuuta 2013

24.9.2012 ”Seven devils road” eli seitsemän pirun tie?


Laitoin tämän kuvan ystävälleni Jannelle. Haudalla oli vaaleanpunaista kukkaa, jota näkee täällä aika paljon, lienee Kalifornian osavaltion symboli. Oli valtion rajakyltissäkin näkyvillä.

Matkallani on ollut monia mielenkiintoisia paikannimiä. Tällaista tietä pitkin ajelin muutama päivä sitten. Pyöräreitti poikkesi siinä valtatieltä 101 (punapuiden valtatie) pienemmälle sivutielle. Tie oli mutkainen ja mäkinen, mutta päivä oli silloin aurinkoinen eikä niitä piruja näkynyt ja mietiskelin mitähän ne ovat?  Väkisinkin tuli mieleen seitsemän kuolemansyntiä. Siis elämämme seitsemän pirun tie?  Nehän ovat; ylpeys, ahneus, kateus, viha, laiskuus, ylensyönti ja himo.  Voisin kirjoittaa ajatuksiani kaikista näistä, mietteitä siitä, mitä ne minussa herättävät. En kuitenkaan taida kovin paljon kirjoittaa, en ainakaan tällä kertaa.  Kyllähän ainakin jokin noista vaivaa minuakin joka päivä, enemmän tai vähemmän. Kyse on enemmänkin siitä, huomaanko minä sitä, olenko  hereillä.  Jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mello kirjoittaa kirjassaan ”Havahtuminen”, että olemme melkein kaikki unessa. Tämä tarkoittaa sitä, että emme ole tietoisia toiminnastamme emmekä ajattelustamme vaan se tapahtuu kuin unessa, skriptien, ennakkokäsitysten, mielikuvituksen ohjaamana.  Minua aikoinaan ärsytti Pavlovin refleksioppi, se että ihmistä pannaan niin halvalla, että kaikki toiminta on vain puhdasta ulkoisiin ärsykkeisiin reagointia. Niin kuin koirilla, jotka opetetaan siihen, että kellon soidessa tulee pian ruokaa. Pian koirilla alkaa kuola valumaan kun kello soi, vaikka ruokaa ei tulekaan.  Tosiasiassa  pienen havahtumisen jälkeen olen havainnut, että juuri niinhän minä olen elämäni toiminut.  Elänyt kuvitelmien, ennakkokäsitysten ja tapojen orjana reagoiden ulkoisiin ärsykkeisiin tahdottomasti koiran tavoin.  Jossakin mielessä tuo eläin on jopa paljon viisaampi, se ei kiusaa itseään elämällä menneisyydessä tai tulevaisuudessa vaan enemmänkin tässä hetkessä, aivan kuten pienet lapsetkin.
Toinenkin kuva Jannelle. Hänellä on asiaan ammatillista mielenkiintoa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

23.9.2013 Fort Bragg

Jyrkkä on kotikallio noilla linnuilla!


Pysähdyin tänään aikaisin, jo ennen kolmea. Siihenkin asti olin ajellut aika hitaasti, koska olin päättänyt, että jään tähän paikkaan pitämään lepopäivää.  Koitan nyt tosissani huolehtia siitä, että kuntoni pysyisi yllä enkä ylirasittaisi itseäni.  Tämäkin menovauhtini taitaa tarkoittaa sitä, että kulutan yhden maratonin verran energiaa keskimäärin jokainen ajopäivä.  Matkaa on nyt takana 5280 km. Jos arvioni 26000 km:n tavoitteesta (joka tällä hetkellä tuntuu saavuttamattomalta) pitää paikkaansa, niin n. 20% kokonaismatkasta olisi takana.  Tämä on viides pidempi reissuni ja toistaiseksi vielä niistä toiseksi lyhyin.  Vain matkani Fuengirolasta Roomaan oli tätä lyhyempi.
Kalifornian ilmasto on toistaiseksi ollut jotakin muuta kuin olin kuvitellut. Kuinkas muuten. Kuvitelmat ovat tietenkin kuvitelmia, kunpa tämän aina muistaisin.  Tänäkin aamuna herätessäni rannikolta hieman etäämpänä, kostea sumu leijui täkäläiseen tyyliin hieman vaihtelevana seudun yllä. Kun pääsin liikkeelle ja laskin eilen ohittamaani tienristeykseen, alkoi mutkainen nousu jonkin harjanteen yli. Sumu tiivistyy puiden oksistoon ja sataa sitten ihan kuin sade sieltä niskaan.   Nousua harjanteelle oli  n. 350 m ja aika jyrkkää, joten sain ihan kunnon hien heti aamutuimaan. Sitten alas kohti rannikkoa mutkaista tietä jarrutellen sillä ylimääräisellä levyjarrulla, jolla onneksi pyöräni varustin. Minulla on pieni mutta ajoittain hankalakin ongelma, huono ääreisverenkierto. Varpaat tahtovat paleltua ja sormet menevät hetkessä valkoisiksi ja tunnottomiksi.  Jalkojen kohdalla olen asiaa hoitanut monellakin tavalla, nyt erittäin hyvillä ja tilavilla ajokengillä. lämpöpohjallisilla tarvittaessa ja vuorelliset kengänpäälliset viimeistelevät asian. Sormet ovat asia erikseen. Silloin kun alan epäilemään, että ne saattaisivat mennä valkoisiksi, olen yleensä jo auttamattomasti myöhässä.  Niin tänäänkin.  Kun olin päässyt rannan lähelle, alkoi vielä yksi mäki ylitettäväksi. Pysähdyin ja haudoin käsiäni 10 minuuttia kainaloissa (ohikulkijoille ihmettelemistä) ja sain verenkierron palaamaan. Se on kumma, se alkaa sitten yhtä äkkiä uudestaan, aivan kuin se katoaakin yhtä äkkiä.
Tässä sitä kaunista "maksaruohoa" jota oli laajoilla alueilla.



Meri oli taas mukava nähdä, vaikka en siitä monta päivää eksyksissä ollutkaan. Taas jyrkkäseinäisiä törmiä rannassa,  suuret mainingit, paljon lintuja ja suolaisen veden huurua. Ja aaltojen pauhu, jossa on jotakin ikuista ja rauhoittavaa aivan kuten rinnassa sykkivän sydämen lyönneissä.  Tein vähän ennen Fort Bragg:iin tuloa harharetken sillä kohtaa kauempana olleeseen rantaan Cleonessa. Paikalla oli jokin puisto ja hyvin kaunista syksyn ruskan värit saanutta kasvia, olisiko jotakin mehikasvia, minä sen nimeä tiedä. Niiden seassa samoin kuin tiepuolessakin  touhusi maaoravia. Tarkkaavainen katsoja saatta havaita sellaisen kuvassa.
Näitä veitikoita vilisteli "maksaruohon" keskellä.

Huomenna on lepo/ huoltopäivä. Huollan itseäni, vaatteitani ja pyörääni. Vaihdan Rohloff:in vaihteeseen uudet öljyt myös huomenna, käyn parturissa jos voin, lihasharjoituksia ja venyttelyä. Matkaa LA:han on rantareittiä noin 1000 km. Olen kaksi viimeistä ajoväliä ajanut aikaisempaa lyhyempiä päivätaipaleita. Arvelin tässä jonkin aikaa sitten, että olisin LA:ssa 4- 6 päivä. Vielä se on mahdollista sille välille, riippuu siitä, kuinka saan ohitettua San Franciscon.  Tämänpäiväiseen matkaanikin sisältyi 995 m nousua, vaikka matkaa oli vain 76 km.  Jos tiet ovat yhtä mäkisiä, niin muutama litra täytyy hikeä vielä vuodattaa ennen LA:ta.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

22.9.2013 Legget

Tämä kuva oli pakko laittaa. Menin pyörän takana olevasta aukosta rungon sisään. Sinne olisi mahtunut minunkokoisiani varmaan kymmenen ihmistä.


Minun oli tarkoitus pitää tämän ajopäivän jälkeen lepopäivä. Tämä on viides ajopäivä. Tulin tänne Leggetiin kuitenkin niin myöhään, että ajattelin, että en enää ehdi rannikolle. Tie on poikennut aika tavalla sisämaahan  päin ja minun on tarkoitus jatkaa lopun matkaa pienempää rantatietä numero 1 San Franciscoon. Poistun siis täällä Leggettissä valtatieltä numero 101, jota olen nyt muutaman päivän ajellut.  Minulle olisi kyllä kelvannut tämäkin paikka muutoin lepopäiväksi, mutta tässä on vain motelli, ei minkäänlaista ruokapaikkaa, ei edes kauppa tai huoltoasemaa. Niinpä muutin suunnitelmaani ja otin huoneen vain yhdeksi yöksi ja ajan huomenna kaikessa rauhassa rannikolle. Olisin ehkä päässyt sinne tänäänkin, mutta tie näytti kartassa niin kiharaiselta ja kun nousuja oli ennestäänkin  toista kilometriä takana, päätin koittaa olla viisas ja levätä ensin yön. Laukussa on sen verran muonaa, että tästä aamuun selviän.
Tämä nähtävyys löytyi sästä Leggett:in kylästä.

Päivä on kulunut punapuiden merkeissä. Olen ajellut väliin päätietä väliin luonnonpuistojen läpi meneviä pikkuteitä ja katsellut punapuita. Olen minä niitä nyt sitten nähnyt. Tänään näin aika monta pyöräilijääkin. Paria jututin. Toinen oli lähtenyt kesäkuussa ja oli ajanut tähän mennessä 3000 km, eli matkantekotyyli poikkesi minun tavastani.  Kävin syömässä jotakin Garberville:ssä , siellä ehti ikkunan ohi vilahtaa syöntiaikana useampikin ajaja. Kylä oli muuten täynnä sellaisia minusta hipeiltä näyttäviä ihmisiä. Minulle ei selvinnyt, mikä valtaus siellä oli menossa.
Olen saanut jonkin verran kommentteja sekä Facebook:iin että blogiin, kiitos kaikista niistä.  Totta kai minusta on mukavaa, että joku seuraa matkani tekoa ja vielä näkee vaivaa kommentoidakseen. Muutoin tiedoksi, että olen laittanut oikeastaan lähes joka päivä FB:hen jonkin kuvan, eri kuvan kuin blogiin. Siihen  FB:hen ei tarvitse mielestäni liittyä, jos haluaa vain käydä lukemassa (ja mielellään tykkäämässä) sivua. Tuo tykkäämässä sen vuoksi, että minua kiinnostaa FB:ssä ainoastaan metkani teeman esiintuominen. Ja tosiasia on, että se noteerataan vain jos sillä on tarpeeksi kannattajia. Minun kannaltani sivuilla on tosi paljon seuraajia ja tykkääjiäkin, yleisen noteerauksen kannalta määrä toki on kovin vähäinen.  Niin, se FB-osoite; https://www.facebook.com/pyoraillenpitkalle .


lauantai 21. syyskuuta 2013

21.9.2013 Rio Dell, California

Eilisen päivän alkumatkan "pieniä" puita.



Edellinen juttuni päättyi vesisateeseen ja tämä alkaa. Yön nimittäin satoi vettä ja aamulla kellon herättäessä kuudelta sade jatkui, niinpä nukuin vielä puoli tuntia. Sade taukosi hetkeksi mutta alkoi uudelleen kunhan pääsin liikkeelle. Päivä kuitenkin selkeni puoleen päivään mennessä ja pääsin vähitellen kuivempiin olosuhteisiin. Vaatteet eivät olleet ehtineet edellisen yön aikana kuivua kosteassa majapaikassani, jossa ei ollut mitään lämmitystä.  Olin ajanut ulos mieluisalta pyöräreittikartalta. Kun ohitin Eurekaa, päätin koittaa onneani ja laitoin navigaattoriin lähimmän urheiluliikkeen.  Kuinka ollakaan, sain sieltä pyöräreittikartan San Franciscoon asti.  Minulle kyllä kävi kohta Eurekan jälkeen pieni kömmähdys. Olin niin keskittynyt Espanjan kuunteluun, että ajoin siinä kohtaa päätien sivussa kulkevaa pyöräreittiä yhden risteyksen ohi ja jouduin pienelle maaseututielle, joka sitten jossakin vaiheessa kiipesi seudun korkeimman ja jyrkimmän kukkulan yli. Ajattelin kyllä jälkeenpäin koetuksesta selvittyäni, että hyvä juttu. Poljin seisaaltaan  tovin aikaa (noin 200 m nousua) pulssi 158-159. Kun kyseessä on neljäs lepopäivän jälkeinen päivä, ja minulla oli aikaisemmin vaikeuksia nostaa pulssia, pidin tätä ihan hyvänä asiana. Tämä on jo toinen ajojakso, jolloin otan hieman kevyemmin ja se taitaa vähitellen toimia. Tänäänkin sitten lopen ajoin vain 111 km ja pysähdyin suhteellisen aikaisin.
John Mello:n matka päättyi tähän!

Kiinnitän aika paljon huomiota syömiseeni.  Huomaan sen heti, jos energia alkaa olla vähissä ja verensokeri alhaalla. Nyt kun ollaan asutuilla seuduilla, voin myös paremmin vaikuttaa siihen, mitä syön.  Koitan nyt noudattaa nyt valmentajani ohjeita, pieniä aterioita ja usein.  Lisäksi pyrin painottamaan ravintopuolta proteiinipitoiseksi.  Senkin huomaan, että jos näin ei ole, niin veto loppuu. Tänään ajattelin, että totta kai se olisi tärkeää aina kiinnittää huomiota siihen mitä syö. Se ei vain silloin, kun rasitus ei ole näin kova, tunnu välittömästi niin kouriintuntuvasti, mutta varmasti sillä on merkityksensä. Tosiasiassa olen kyllä viime vuosina pyrkinyt syömään terveellisesti.  Miten se valmentaja sanoikaan; ravinto, lepo, liikunta ja sitten vielä lihashuolto. Minulla on tuo ravinto ja liikunta ollut aika hyvällä mallilla, lihashuoltoa olen aikaisemmin hoitanut hyvinkin tunnollisesti, viime aikoina on meinannut välillä lipsua, olen kyllä pyrkinyt  korjaamaan tapani. Tuo lepoasia se on minulle ollut vaikea. Kas kun olen ”levoton” sielu, eikö se ole silloin selvä, että lepo on vaikea? Mutta senkin merkityksen tajuan. Olenhan sen niin monesti kokenut millainen vaikutus yhden päivän lepotauolla on olotilaan ja tuntemuksiin. 
Eurekan seudulla oli maailmalla monesti näkemiä hiekkariutan erottamia laguuneja.

Eilen ajellessani niiden punapuumetsikköjen lävitse, kamerani kastui ja lakkasi jopa toimimasta jossakin vaiheessa.  Jonkun kuvan kuitenkin ehdin ottaa alkumatkasta.  Tänä aamuna oli ”kolleegan” muistomerkki tiepuolessa. päivämäärämerkinnät , jotka näkynevät vähän huonosti huuruisen kamerani kuvassa ovat 1955 – 2013. Eli hän on menehtynyt tänä vuonna.  Joskus mietin,  kun jollakin autoilijalla on kiire ja hän aiheuttaa vaaratilanteen, että jos minut rutataan hengiltä, niin minähän en sen jälkeen enää kärsi. Mutta se autoilija joutuu elämään tekonsa kanssa.  Se on kummallinen ajatus, että jos on peltiä ympärillä enemmän, niin on myös jotenkin suurempi oikeus tiehen ja jopa oikeus aiheuttaa hengenvaarallisia tilanteita jotta nopeus ei vain putoaisi hetkeksikään.  Olen kiitollinen, että itse en ole liikenteessä aiheuttanut kenenkään hengenmenoa ja toivon totisesti, että tilanne sellaisena säilyy.


perjantai 20. syyskuuta 2013

20.9.2013 Orick, Kalifornia

Kalifornia  toivotti minut tervetulleeksi sateella.

Olin varautunut tänään aamusumuun ja siksi jätin matkaa minun ja kuvittelemani punapuumetsikön välille. Aamusumua ei ollut eikä punapuumetsikkö ollut siinä kohta, jossa olin sen arvellut olevan. Tosiasiassa alueella on useita luonnonpuistoja, suojelualueita, punapuille.   Wikipedian mukaan ne kasvavat kapealla alueella ja aika lyhyellä matkalla Kalifornian rannikolla. Lähdin Cresent Cit6y:n jälkeen nousemaan ensimmäiseen luonnonpuistoon, jonka läpi valtatie 101 kulkee. Kartan mukaan tie poikkeaa vain vähän sisämaahan. Nousua kuitenkin tuolla poikkeamalla oli n. 400 m. Vesisade alkoi melko alkumatkasta ja sitä kestikin sitten loppupäivän.  Punapuut ovat minun silmissäni käsittämättömän upeita. En edelleenkään jaksa olla ihmettelemättä maailmaa ja sen ihmeitä. Sade vei kokemuksesta kyllä osan terää ja kun viimein oääsin korkeimmalle kohtaa ja lasku alkoi, vettä tuli niin rajusti, että jouduin keskittymään lähes yksinomaan ajamiseen. Päästyäni alas katselin jo lähintä motellia, oli sen verran märkä ja viluinen olo. Vaihdoin kuitenkin kuivan fleesin goretex-takkini alle ja niin motellin kohdalla katsoin, että eiköhän tämä tästä. 
Uusi nousu alkoi ja pyöräreitti poikkesi päätieltä sivuun toisen punapuusuojelualueen läpi. Tämä vasta oli upea. Isoimmat puut olivat tyvestään ehkä 3 – 5 me läpimitaltaan. Yhdessä kohtaa oli kyltti, että suuri puu? Puu oli kuitenkin tieltä sivussa ja olisin joutunut jättämään pyörän yksin levennykselle, enkä sitä halunnut tehdä. Niinpä se ”suuri puu” jäi näkemättä.  Tältä jälkimmäiseltä puistoalueelta laskiessani alkoi tulla tosissaan kylmä. Sormet valkoisina ajelin kohti seuraavaa motellia ja vaikka muutoin olisin voinut jatkaa vielä eteenpäin, kaipasin lämmintä suihkua ja lämmintä vettä käsilleni, että saisin niihin väriä.

Tosiasia on, että pitkään kunnon vesisateessa ajaminen menee ainakin minun mukavuusalueen ulkopuolelle.  Jos kuitenkin meinaa pidempiä reissuja tehdä, ei auta olla turhan nirso. Lisäksi säät kaiken kaikkiaan tällä reissulla ovat olleet hyvät. Päivä oli joka tapauksessa upea.  Nuo puujättiläiset ovat ainutlaatuisia ja vaikka wikipedian mukaan ne ovat erittäin uhanalaisia, minusta tuntuu, että kyllä nuo loput saavat olla rauhassa. Kyllä niiden arvo on varmasti ymmärretty. 

torstai 19. syyskuuta 2013

19.9.2013 Harbor

Kalliosaaria sumun rajamailla!



Mietin tänään ajaessani, että toivottavasti en jää toiseksi koittaessani paeta syksyn kylmiä etelää kohti. Aamukahvia juodessani huoltoaseman edessä eräs paikallinen  kävi juttelemassa ja kertoi sään olevan poikkeuksellisen hyvä. Ilma oli siinä vajan tunnin poljettuani 7C:n paikkeilla ja ei se T-paitakeliin lämmennyt tänään koko päivänä. Tuo merellä oleva sumu käyttäytyi tänään oikullisesti, se välillä väistyi maalta, sitten taas tuli uudestaan, vielä juuri ennen majoittumista. Se on sellainen kylmä kostea vaippa. Wikipedian mukaan tärkeä elementti punapuiden kasvamiseen.  Säästä vielä sen verran, että uutisissa on parina päivänä ollut kuvia katastrofisateista maan keskiosissa, olikohan Coloradossa. Tulvat huuhtoivat teitä ja taloja. Toinen uutisaihe on tietysti ollut joukkomurha laivaston tukikohdassa ja liput ovat olleet puolitangossa ainakin kaksi päivää.
Amatöörikuvaajan otos haaskalinnuista?


Vitkuttelin tänään hieman ajoni suhteen, toisaalta eilen tuli hieman pidempi ajo mutta tärkeämpi syy on punapuumetsä. Sen pitäisi olla huomenna edessä ja kun aamusta on melkein aina ollut sumua, en halunnut mennä aivan viereen, josko sumu ehtisi haihtua siihen mennessä kun olen siellä.  Floridan raja on tuossa aivan lähellä, joten, jos matkani huomenna jatkuu, vaihdan osavaltiota.  Floridaa sitten riittääkin taas ajettavaksi. Vilkaisin pikaisesti karttaa ja tulkintani mukaan sillä on pituutta noin 1400 km.
Tässä minun "kotini"  tänään.

Laitan kolme kuvaa, yhdessä on sumuisia kallioita. Sumu on merellä kaiken aikaa, ainakin kauempana. Ja kallioita, toinen toistaan kauniimpia on tänäänkin ollut koko päivän nähtävänä, aina kun meri on näkynyt ja on se paljon näkynyt. Linnut lienevät jotakin haaskalintuja. Meinasin saada niistä kuvan aivan vierestä, kun olivat yliajetun peuran vai mikä lienee, päällä. 2 sekuntia ennen kuin kamera olisi ollut valmis, ne ajoittivat poistumisensa.  Kolmas kuva on tämänpäiväisestä majapaikastani. Laitoin sen siksi, että tämä on kaikkein tyypillisen hotellin tai motellin muoto, kaksikerroksinen pitkä rakennus. Huoneet ovat tilavia ja yleensä varsin siistejä. Minulle ihanteellisia. Tämä tästä, päihteetön pyöräilijä vaikenee!


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

18.9.2013 Port Orford

Tällaisia ihania elokoita laidunsi yhden omakotitalon takapihalla.


Kyllä lepopäivällä oli taas ihmeellinen vaikutus.  Ajelin tänään 138 km, 955 m nousuja ja matka tuntui melkein kauppareissulta  (on hieman liioittelua). Tuuli oli kyllä jonkin verran apuna.  Mitä pidempään olen tällä Oregonin rannikolla ajanut, sitä enemmän alan siitä pitämään. Ihmiset ovat ystävällisiä, maisemat upeita ja ajo-olosuhteet hyvät. Teillä on niin isot liikennemerkit pyöräreitistä, että autoilijat ne varmasti näkevät. Niillä kohti, jossa reunakaistoja ei ole, on isot varoitusmerkit, että pyöräilijät siirtyvät ajokaistalle. Tänäänkin oli yhden sillan kohdalla taas painonappi,  Iso kyltti jossa alkoi vilkuttaa keltaiset huomiovalot ”Pyöräilijä sillalla”.  Palaan tuohon ihmisten ystävällisyyteen. Olen siitä hieman kateellinen, sillä ihmiset täällä ovat olleet paljon ystävällisempiä ja puheliaampia kuin Suomalaiset. Lisäksi palvelu ravintoloissa ja liikkeissä on hyvin nopeaa ja huomaavaista.
Tämä maisema on suoraan majapaikkamotelliani vastapäätä.

Ohiti tänään pari pikkukaupunkia, Charleston:in  ja Bandonin. Ensimmäisessä oli katseltava kalasatama ja jälkimmäiseen tultaessa sellainen upea lintukosteikko ja kaupungista lähdettäessä näköalatie aivan rannan tuntumassa. Merellä upeita lintukallioita ja tietenkin hiekkarantaa.  Ai niin, oli siellä vielä aamulla North Bend, mutta sen sähläsin läpi melkein omakotitaloalueita ajellen. Muusta kaupungista en juuri tiedä. Yhdellä pihalla näin puolenkymmentä kaurista, jotka olivat ilmeisesti löytänee turvallisen reviirin kaupunkialueelta.  Kävin kysymässä  majapaikkaa Bandonin kallioilta yhdestä turistiholtellista. 139$ ja ilmeisesti ilman veroja. Kannatti jatkaa matkaa, minulla on mieluinen huone 59$ hintaan ja motellia vastapäätä on todella upea merinäköala.   Mutta nyt syömään, eilen vitkuttelin sen verran myöhään, että piti illalla pärjätä sevenilevenin eväillä.



tiistai 17. syyskuuta 2013

17.9.2013 Some day is not a day, eli suomeksi “Jonain päivänä ei ole päivä”

 
Kauniita heiniä tien laidassa eilen.


Vaihdoin otsikon lepopäivän mietteille. Lainasin sen tien varresta erään gallerian mainoskyltistä, jossa kehotettiin tulemaan tutustumaan galleriaan tänään, eikä jonain päivänä. Lause sai minut miettimään elämääni. Opiskeluaikana elämä odotti jossakin siellä kunhan opiskelut olisivat päättyneet. Sitten tuli  opintovelat, asuntovelat, autolainat, … elämä alkaisi sitten, kunhan saisin ne maksettua. Ei alkanut, itse asiassa se alkoi hiljalleen päättyä.  Elin sellaista sitku-mutku-elämää, joka minun kohdallani onneksi johti sellaiseen umpikujaan, että oli pakko alkaa katsoa totuutta suoraan silmiin.  Vaikuttaa siltä, että syömme, juomme,  teemme liikaa töitä tai mitä tahansa muuta kuin että olisimme rehellisiä itsellemme ja alkaisimme tutkia niitä todellisia ongelmiamme. Tai koitanpa olla viisastelematta, näin se minun kohdallani oli. Minun kohdallani se lyhyt hetki, jolloin katsoin elämääni edes hieman rehellisesti, muutti koko elämäni suunnan.  Ei niin, että elämä olisi kertarysäyksellä muuttunut ruusutarhaksi vaan niin, että aloin vähitellen kyetä yrittämään korjata niitä asioita, jotka olivat vialla elämässäni. Olen kuvannut tuota tapahtumaa seuraavasti; On kuin olisin vaeltanut yhä pimenevään kuoleman laaksoon, omasta mielestäni helvetin esikartanoihin. Tuo hetki, jolloin olin tai edes yritin olla rehellinen itselleni, merkitsi 180 asteen kääntymistä, käännyin siis vastakkaiseen suuntaan. Paikka ei vielä ollut muuttunut mihinkään, mutta kaukana edessäpäin siinsi valoa vuoren jyrkästi nousevan rinteen takaa. Olin vaeltanut alas laaksoon, nyt alkoi matka toiseen suuntaan.  Mikään ei tapahdu itsestään, minun on otettava ne askeleet.
Jos kuvaa tarkkaan katsoo, kalliot ovat täynnä lintuja.

On helppo siirtää asioita eteenpäin, mutta mitä pidempään niitä siirrän, sitä enemmän sitä siivottavaa kasaantuu. Voi olla, että jonakin päivänä roinakasa on niin iso, että sen hoitaminen tuntuu toivottomalta.  Minun tärkein tehtäväni on kuitenkin huolehtia itsestäni. Kuulostaa itsekkäältä, mutta ei se sitä ole. Lentokoneessa on ohje, että laita happinaamari ensin itsellesi ja sitten lapsellesi. Tajuton isä tai äiti ei voi auttaa enää ketään. Rakkauden kaksoiskäskyn toisessa osassa sanotaan, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Millaista on se lähimmäisen rakkaus jos en huolehdi itsestäni.  Itsensä rakastamista pidetään helposti itserakkautena, mutta  ne ovat kaksi eri asiaa. Olen yrittänyt opetella rakastamaan itseäni ja ajattelen, että kohdallani se tarkoittaa itsestäni huolehtimista. Tänään, tänään teen sen minkä voin, huomenna on sitten uusi päivä, ehkä silloin on taas tänään. Tänään koitan syödä terveellisesti, tänään venyttelen, tänään teen muutamia lihasharjoituksia, tänään koitan ottaa positiivisen elämänasenteen, tänään en käytä alkoholia.  Tuosta lepopäivästä tuli mieleen muuan asia. Olen täällä matkallani huomannut, kuinka tavattoman suuri merkitys sillä on, että lepään, että venyttelen…. Minulla on sellainen käsitys, että sen merkitys on täällä korvaamaton, ts. että matkani loppuisi kesken jos en lepopäiviä pidä. Olisikohan hullumpi asia koittaa ottaa tällainen itsestään huolehtimisen tapa myöskin muulloin, silloin kun se ei ole aivan pakkokaan? 

Niin, joku päivä ei ole päivä, tänään on päivä!

maanantai 16. syyskuuta 2013

16.9.2013 Reedsport, Oregon

Rannikolla oli toinen toistaan kauniimpia maisemia.


119.5 km kaunista rannikkoa ja päiväkin oli hyvä. Aamupäivällä taas pilvinen, mutta iltapäivällä aurinkokin helli.  Olen ajellut aikaisemmilla matkoillani varmaankin yhteensä tuhansia kilometrejä rannikkoa ja ne muistot mielessäni sanon, että rannikko on kaunista.  Lisäksi en vaihtaisi kulkuneuvoani mihinkään, pyörän päältä ehtii katsella asioita, imeä ne sisäänsä. Olen toki elämässäni ajanut autolla, vieläpä aika paljon työni vuoksi, joten minun pitäisi tietää myös, millaista se on.  Rannikko on paljolti jyrkkäseinäistä ja tiellä riittä pieniä nousuja ja laskuja lähes koko ajan.  Jyrkän rinteen alapuolella on sitten joko tyrskyiset kalliot tai laajat hiekkarannat. Aurinkovarjoja en rannoilla toistaiseksi ole nähnyt missään. Mereen on laskenut useita jokia, joiden ylitys on aina oma elämyksensä. Aamupäivällä ylitin leveähköä jokea nousuveden aikaan ja oli hassun näköistä, kun vesi virtasi väärään suuntaan, siis sisämaahan päin.  Kirjoitin aamupäivällä kahvilla käydessäni eräälle pikkuneidille postikorttia, jossa kortissa oli kuva merisaukosta. Ajattelin, että niitä on siellä jossakin. Kun lähdin liikkeelle, ylitin taas sillan ja sen jälkeen tie kulki aivan jokisuun viertä jonkin matkaa. Kuinka ollakaan, näin sellaisen merisaukon, vieläpä suunnilleen samassa asennossa kuin se oli kuvattu postikorttiin. Loppumatkasta ajoin laajan dyynialueen läpi. Sisempänä dyynit olivat saaneet jo metsäpeitteen, tie kulki yli 100 m korkeiden dyynien yli jossakin paikassa.
Karttani takalehdellä oli maastoprofiili. Korkeimmat piikit n. 800 jalkaa, eli vajaa 300 m.

Pidän huomenna lepopäivän.  Noudatan tällä kertaa valmentajani ohjeita ja pidän sen lepopäivän 5. ajopäivän jälkeen. Minä tein hieman itsetutkiskelua ja totesin toimintani aika lapselliseksi. Olen ”mainostanut”, kuinka toimintakunnon säilyttäminen pitkällä matkalla on ensiarvoisen tärkeää. Kuitenkin, huolimatta siitä, että minulla ei ollut viime kesänä pitkiä harjoituslenkkejä juurikaan takana, aloitin heti alkuun pitkillä päivätaipaleilla  ja pitkillä lepopäiväväleillä. Olisin kyllä osannut itsekin antaa ohjeet, miten aloitan ja juuri niin en tehnyt. Sanotaan, että toimi ”vastoin parempaa tietoa”, minulla oli se parempi tieto ja Juha (valmentajani) oli kyllä asiaa teroittanut. Olen jo aikaa sitten havainnut, että hän tuntee suorituskykyni paremmin kuin minä itse.  Mutta minunhan pitää aina ”säätää” hieman oman pääni mukaan! Täytyy sanoa, että lepopäivät ovat olleet  joka reissulla vaikeita.

Nyt kuitenkin lepään ja venyttelen. Portlandista lähtiessä ollut jyrkkä mäki tuntuu jaloissa ja koitan venytelle ne taas herkempään kuntoon.  Jos tuo tie jatkuu samankaltaisena LA:han asti, tarvitsen kyllä hyvässä toimintakunnossa olevat jalat. Majapaikaksi löysin tämän viikon edullisimman hotellin. Kaksi yötä, 90$ veroineen. Täällä ilmoittavat hinnat yleensä ilman veroa, joka sitten lisätään laskun. Vieressä on Meksikolainen ravintola, jossa kävin syömässä. Kun ruokapaikoista karsii hampurilaispaikat ja pizapaikat pois, taisikin lähteä 90% ja valinnanvaraa ei enää kovin paljon ole.  Muuten ravintopuoli on kohtalaisessa kunnossa, kun kaikenlaisia kauppoja on aika tiheään. 

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

15.9.2013 Newport

Jotain hylkeen tapaisia elikoita makaili lahden poukamassa!


Olen aina pitänyt sunnuntaiaamuisista ajomatkoista. Ihmiset heräilevät myöhään ja teillä on rauhallista monta tuntia.  Herään aamuisin kuudelta ja tänäänkin pääsin liikkeelle puoli kahdeksan maissa. Sää noudatti aluksi totuttua kaavaa, sumuista ja kosteaa. Rannikkoa lähestyttäessä se muuttui kuitenkin tihkusateeksi, jota jatkui lopun päivää majoittumiseen asti. Rannikolle pääsin puolen päivän jälkeen, säin jotakin ja jatkoin vielä noin 50 km etelään, tähän Newport:in pikkukaupunkiin.  Ajo-olosuhteet olivat koko päivän hyvät ja täällä rannikolla vielä on oikein virallinen hyvin merkitty pyöräilyreitti, jolle se eilen ostamani kartta nimenomaan on.
Alkumatkasta katselin peltoja, hedelmäpuutarhoja, useita mekaanisen puun jalostuslaitosta ja rannikkoa lähestyttäessä aivan upeita vanhoja metsiä suunnattomine puineen.  Rannikko on sitten taas oma lukunsa. Huolimatta sumuisesta, tihkusateisesta päivästä, kaunishan se on. Hiekkarannat, jyrkät kalliot, tyrsky, vihanta metsä. Tätä lystiä taitaa olla nyt edessä jonkin matkaa.  Majoituspaikoista ainakaan ei tänään ollut pulaa. Niitä oli pitkin matkaa vaikka kuinka paljon. Ehkä sunnuntaipäivästä johtuen iltapäivällä oli kuitenkin aika paljon ihmisiä liikkeellä, mutta hotellien kylteissä oli kyllä ilmoituksia, että tilaa on.
Yksi maatilamyymälöistä matkani varrelta.


Hotelleista sen verran, että juon taas kahvia tätä kirjoittaessani. Lähes kaikissa viimeaikaisissa hotelleissa on ollut kahvinkeitin ja sellainen suodatinpaperipussi sisällään kahvia, joka laitetaan keittimeen. Saan sillä ihan hyvää kahvia. Lisäksi on jääkaappi ja mikroaaltouuni.  Aamupalat eivät kaikin ole kovin hääppöisiä.  Yksi vekotin, jota olen opetellut käyttämään, on sellainen vohveliraudan tapainen. Lasketaan kuppiin taikinaa, sitten kaadetaan taikina siihen vohvelirautaan keskelle. Tämän jälkeen toinen puoli kiinni, pyöräytetään rautaa 180 astetta ja odotetaan 2 minuuttia 40 sekuntia kunnes kuuluu piippaus ja vohveli on valmis. Minä en kyllä sillä pitkälle polje, pitää lähteä liikkeelle kaupan kautta ja ottaa hieman  evästä. 
Laitan toiseksi kuvaksi maatilamyymälän, niitäkin on ollut matkan varrella jo aika monta. Pääasiallinen myyntiartikkeli on tilan omat tuotteet. Minä lähden tästä katsomaan millaisista tuotteista päivällinen on valmistettu, sen verran tuli tänäänkin energiaa kulutettua n. 125 km:n päivämatkalla.

lauantai 14. syyskuuta 2013

14.9.2013 McMinnville

Tienvarren viiniviljelmä kertonee ilmaston olevan lämpimämpi kuin Syötteellä!


Päivät ovat jonkin aikaa olleet sään puolesta toistensa kaltaisia. Aamulla on sumu, joka sitten nousee ylemmäs ja viimein puolen päivän maissa hälvenee ja aurinko alkaa paistaa. Tänäänkin se paistoi sitten iltapäivällä tosi lämpimästi. Laitan oheen kuvan viiniviljelmästä, ehkä se antaa vihjettä siitä, millainen ilmasto tässä kohtaa mannerta vallitsee. Aamuinen matkani St Helens:istä Portlandiin sujui leppoisissa merkeissä jokilaakson suhteellisen tasaisella tiellä ja leveällä reunakaistalla.  Aivan kaupunkiin tullessani jouduin koukkaamaan navigaattorini ohjaamana hieman moottoritien puolelta, mutta pääsin sieltä nopeasti pois. Etsin sitä REI-kauppaa ja se löytyikin helposti. Kauppa oli liikkuvan ja retkeilevän ihmisen unelma, siellä oli kaikkea. Menin sinne hakemaan karttaa, siis sitä pyöräilijöille tehtyä erikoiskarttaa. Nämä kartat on toimittanut Adventure Cycling Assosiation, www.adventurecycling.org.  Minun luokseni tuli heti ihminen, joka kysyi, tarvitsenko apua. Löysimme yhden kartan alkumatkalleni rannikkoa pitkin. En sitä oikeastaan olisi tarvinnut, reitti siinä kohtaa on mielestäni aivan selvä.  Halusin kuitenkin tutustua karttaan ja ostin sen hintaan vajaa 15 euroa ja siinä on pyöräilyreittiä 407.5 mailia.  Lähdin pikaisesti liikkeestä pois, oli vaara kaikenlaisiin tarpeettomiin ostoksiin ja siten pyöräni painon lisäämiseen.

G-salea, ja backyard-salea näkyy kymmeniä, ellei satoja päivässä. Vastannee pihakirppistä!
Lähdin ulospäin kaupungista suuntana rannikolla Lincoln City. Laitoin jonkin lähemmän päämäärän navigaattoriini ja tapansa mukaan se ohjasi minut ilmeisesti kaupungin korkeimman ja jyrkimmän mäen kautta pikkuhiljaa helpommille teille rannikkoa kohti. Lähtipähän koneesta karstat, oli sen verran jyrkkää nousua.  Kun viimein pääsin päätielle, loppupäivä olikin taas helppoa ja leppoisaa ajelua.  Tuli minulla yhden sillan kohdalla sellainenkin kokemus, että yhdestä autosta tarjottiin Amerikkalaista värikästä haukkumasanastoa, kun olin reunakaistattomassa tien kohdassa lyhyen matkaa ajoradalla ja siten tukin osan toista kaistaa. En muista ennen saaneeni moista kohtelua, kerta näinkin. Voittopuolisesti on kuitenkin muistettava, että autoilijat ovat paljon kohteliaampia pyöräilijää kohtaan kuin Suomessa. 
Pysähdyin siis tähän McMinnville-kylään tai 32000 asukkaan kaupunkiin vain 101 km ajettuani. Se Portlandin läpiajo hidasti matkaani sen verran.  Portlandista Wikipedia kertoi asukasluvun olevan n. 550000 ja koko kaupunkiryppäässä n. 2  miljoonaa. Eli  Suomalaisittain iso kaupunki. Huomenna, jos Luoja suo, pääsen katsomaan Tyynen valtameren aaltoja.


perjantai 13. syyskuuta 2013

13.9.2013 St. Helens.

Näpsin jonkun kuvan ikimetsistä, vaikka ei se näytä valokuvassa paljon miltään.


Tämä pysähdyspaikkani lienee saanut nimensä tulivuoresta, joka taannoin purkautui. Vuorelle on kyllä matkaa noin  80 mailia ja tätä lähempänä on tulomatkallani ohittama Castle Rock, josta olisi ollut tie St. Helens:in luonnonpuistoon.  Matkaa olisi kuitenkin ollut yhteen suuntaan n. 50 mailia, joten jätin varmaankin mielenkiintoisen reissun tekemättä.
Kukkaloistoa Castle Rock:issa
Aamupäivä kului pitkälle, oikeastaan iltapäivän puolelle, koittaessani kaikin keinoin pysytellä poissa moottoritieltä, johon navigaattorini minua hellittämättä ohjasi. Matkallani näin muutamaan otteeseen ikimetsiä, joita en lakkaa ihmettelemästä.  Tyvestä reilusti yli metrin paksuiset puujätit ovat jotakin, johon en kerta kaikkiaan ole tottunut. Sitten Longviev:issä ylitin Washingtonin ja Oregonin välisen rajajoen,  Columbia Riverin, Korkealla, ehkä n. 70 m vedenpinnan yläpuolella kulkevaa terässiltaa. Isolla mantereella on isot joet. Sillan kulmassa oli suuri saha ja rannassa pari isoa laivaa lastaamassa tukkeja.  Tuon rajanylityksen jälkeen suunnistusongelmat  sitten loppuivat.

torstai 12. syyskuuta 2013

12.9.2013 Centralia, LEPOPÄIVÄN MIETTEITÄ

Lehmät ovat täällä omituisen karvaisia (ainakin osa).

Välitin  FB:hen iltasanomien jutun eteisvärinästä ja kommentoin sitä oman asiantuntemattomuuteni antamalla oikeudella.   Syy kommentointiini on se, että mielestäni alkoholin terveyshaittoja vähätellään tai peitellään tai niille ummistetaan silmät, hyvin suuressa määrin.  Itäsuomen yliopistossa tehdyn  tuoreehkon väitöskirjan mukaan äkillisistä sydänpysähdyksistä noin kolmannes johtuu alkoholista. Näitä ei kirjata alkoholin aiheuttamiksi kuolemantapauksiksi.  Tämän eteisvärinän suhteen minulla on ollut jo pitkään sama käsitys. Eteisvärinä on syynä merkittävään osaan aivohalvauksista ja ajatukseni mukaan eteisvärinän taustalla kuten sydänpysähdyksissäkin olisi usein alkoholinkäyttö. Palaan teemaan, koska ainakin kaksi tohtoria peesasi kirjoitustani. Tai oikeastaan toinen tykkäsi, mutta toinen kirjoitti hieman enemmän. Koska hän kirjoitti FB:hen, ajattelen, että kirjoitus on julkista, niin siteeraan häntä tässä;
 Ahti Auno; ”Minulla on vahva epäilys, että tämä pitää paikkaansa myös eteisvärinän suhteen, ts, että merkittävä osa eteisvärinätapauksista johtuu alkoholinkäytöstä joko suoraan tai välillisesti. Eteisvärinä on keskeinen syy aivohalvauksiin (aivoveritulppa).”
Kauko Mäkinen, FT;
”Alkoholi tuhoaa hermosoluja paitsi aivoissa niin muuallakin, esim. Sinussolmukkeessa, joka säätelee sydämen eteisen hermoimpulsaatiota. Solutuhon seurauksena sinussolmuke "laiskistuu" eikä vie tarpeeksi tehokkaasti impulssia AV-solmukkeeseen vaan impulssi jää kaoottisesti kiertämään eteisen hermoratoihin ja eteinen alkaa värisemään. Kun värinä on jatkunut yli kaksi vuorokautta eteisessä seisova veri voi sakkautua ja kun sinusrytmi palautuu voi sakkautunut veri lähteä liikkeelle ja tukkia aivovaltimoita tai muita valtimosuonia.”
Ahti Auno; ”Onko minun Kauko käsitettävä, että olet samaa mieltä kanssani siitä, että osan aivohalvauksen syynä on alkoholi?”
Kauko Mäkinen, FT;
”Kyllä alkoholilla voi hermosolutuhoa nopeuttaa ja siitä seuraa mm. tuo eteisvärinä, joka puolestaan voi johtaa aivohalvaukseen. Tosin sama prosessi tapahtuu normaalin ikääntymisen myötä sillä yli 80 vuotiailla eteisvärinä on joka viidennellä. Alkoholi nopeuttaa ikääntymisprosessia. 40 vuotiaan alkoholistin aivot näyttävät samanlaisilta kuin 80 vuotiaan ei-alkoholistin aivot, eli otsalohko on suurelta osin tuhoutunut. Samoin on käynyt sydämen rytmiä sääteleville hermosoluryppäille, mm. sinussolmukkeelle.”
 Väitöskirjani liittyi aivotutkimukseen.”
Kun tähän heittää tiedon, että suomalaisista työikäisistä miehistä 40% käyttää alkoholia riskirajalla tai sen yli, niin ei ole ihme, jos aivohalvausten määrä Suomessa on korkea.  Aivot onneksi toipuvat jonkin verran. Alkoholin käytön vähentäminen tai lopettaminen milloin tahansa on keskushermoston kannalta hyvä asia.
Kauko Mäkinen, FT;
"Etelä-Karjalan keskussairaalan kardiologi kertoi potilasinfossa, että heidän sisätautiosastonsa kapasiteetista alkoholisairaudet vievät kaksi kolmasosaa. Jos tuota ryhmää ei olisi sisätautiosasto voitaisiin vaikka lakkauttaa. Sydänosasto sen sijaan on ruuhkainen ja kärsii henkilöstövajauksesta."

Ajelin tänään sellaisen erittäin keveän totuttelupäivän, lyhyen matkan helppoa tietä, tuskin edes paljon poljeskelin. Tänne majapaikkaani päästyä istuskelin uima-altaalla, lueskelin vähän ja tein kansalaisten ihmetykseski  yhden jalan jalkakyykkyjä. Aamupäivä oli aika sumuinen, mutta iltapäivä n ollut täysi kesä. Niin, majapaikka on Centraliassa.  Minulla olisi tähän lyhyeen ajoopäivään vähän muutakin lisättävää, mutta teen sen joskus toiste.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

11.09.2013 Tacoma

Seatleen mennessämme siellä oli mukavan näköinen sumu kaupungissa.


Pekka lähti tänä aamuna palailemaan mutkien kautta Sanfranciscoon (pitäisi katsoa, miten se kirjoitetaan). Vietän vielä yhden päivän täällä Tacmassa. Olin alun perin varautunut pitämään lepotaukoa 5 päivää, nyt se jäänee kolmeen ja puoleen. Ajoin nimittäin sunnuntaina niin lyhyen pätkän, että se oli oikeastaan puolen päivän ajo.  Koitan noudattaa valmentajani ohjeita, syön, teen lihaskuntoharjoituksia, venyttelen ja jos löydän hierojan, käyn vielä hierojalla. Minulla ei alunperinkään  ollut epäilystä, että enkö ilman vammautumista ajaisi jonkun pätkää. Matkani on kuitenkin niin pitkä, että tiedän suurimman haasteen olevan, miten pidän kehoni toimintakuntoisena kuukaudesta toiseen.   Tein selkeästi virheen aloittamalla liian pitkillä päivämatkoilla, olisi pitänyt antaa kehon hieman tottua menoon. Toivon mukaan tämä tauko korjaa sitä tilannetta ja varmaan korjaakin.  Ehkä tällä on myös positiivinen vaikutus tuohon oirehtivaan vasempaan polveeni.
Tässä se komea Mt. Rainierin tulivuori, joka luokitellaan yhdeksi maailman vaarallisimmista.
Olen pari päivää toiminut hieman turistin tavoin. Kävimme maanantaina ilmailumuseossa Seatlessa, ajoimme Seatlen keskustan läpi ja kävimme yliopistoalueella syömässä.  Illalla oli muuta ohjelmaa. Eilen kiersimme tämän majapaikankin seudulta näkyvän 4,4 km korkean Mt. Rainer-tulivuoren. Paitsi upea vuori, matkalla oli muutoinkin upeaa maisemaa nähtävissä ja jokilaaksoissa käsittämättömän suuria puita. Karttani on sellaisessa mittakaavassa, että siitä katsoen näytimme tekevän vain pienen lenkin, matka vei meiltä kuitenkin lähes koko päivän. Suunnittelin illalla yhdessä Pekan kanssa hieman tulevaa matkaani. Hänellä on minua paljon enemmän kokemusta tässä kohtaa, hän on ajellut seudulla ennenkin autolla, aina Grand Canyoniin asti, eli noin 2500-3000 km eteenpäin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

8.9. Tacoma

Kaupunkinäkymää Seatlen keskustasta.

Minä päätin hyödyntää kalliin majapaikkani ja nukuin tavallista pidempään.  Ostin eilen uuden päälyrenkaan ja kannoin pyörän parvekkeelle aamupalan jälkeen ja käänsin sen nurinpäin.  Vaihdoin levyjarrujeni jarrupalat, olivat kulahtaneet niin, että kolmanneksesta jo paistoi metalli. Kokeilin  jarrulevyä ja ainakin tuntui siltä, että ei se vielä ollut juuri vioittunut. Otin eturattaassa olleen suhteellisen hyväkuntoisen 42-millisen renkaan pois ja laitoin ostamani 38-millisen tilalle kuvitellen, että nyt se mahtuu pyörimään lokasuojan kanssa kunnolla. No, oli profiililtaan korkeampi, eikä mahtunut. Hermostuin ja nakkasin koko lokasuojan roskikseen ja perään kuluneen takakumin, jonka paikalle laitoin eturattaasta ottamani parempikuntoisen.  Uusi eturengas tuntui kyllä hyvältä, kesti painettakin 100 psi:tä, eli eiköhän se siinä asiansa toimita jonkin aikaa.
Navigaattorini ohjasi minut suoraan Seatlen keskusta läpi. Havaitsin, että ei ole ihan pieni kaupunki. Menin keskustassa aivan kaikkein korkeimpien tornitalojen juuresta. Onneksi niin päin, että laskin alaspäin. Kadut olivat siinä tuhottoman jyrkkiä. Minua siunasi toisellakin tavalla, nimittäin liikenne oli melko hiljaista. Sunnuntaiaamu?  Matka jatkui sitten etelään ja valitsemani reitti johti Boeng:in jonkinlaisten tehtaiden läpi tai paremminkin tehdasalueen läpi. Siinä oli oma lentokenttä ja ilmailumuseo, joka jäi vähän kaivelemaan.  Olisi tehnyt mieli käydä tutustumassa.
Lopun päivää ajelin eteenpäin tällä reissulla ensi kertaa etukäteen varaamaani majapaikkaan.  Varasin sen siksi, että oli antaa osoite Pekalle, joka oli ajellut kolme päivää Sanfransiskosta. Hänkin totesi, että tämä on iso  maa. Nyt olemme käyneet syömässä ja tarkoitus en lepäillä tässä ystäväni kanssa pari päivää. Niin, matkaa tähän etappiin on kertynyt melko tarkkaan 4000 km Anchoragesta.


lauantai 7. syyskuuta 2013

7.9.2013 Seatle

Kun en muuta keksinyt, laitoin kuvan eiliseltä päivälä, oli iso navetta!

Lähdin taas sateeseen aamulla mutta kuten eilenkin, sade loppui aika pian. Vaatteet vähenivät nopeaan tahtiin T-paitatasolle.  Lyhyen helpohkon alkumatkaosuuden jälkeen tulin taajamaan, minun mielestäni kaupunkiin, joka jatkui tänne Seatleen asti. Olin laittanut navigaattoriin Seatlen ja ajattelin, että alan katselemaan siinä lähempänä kaupunkia. Olin laittanut yhden joen ylityksen rajaksi. Ennen  kuin saavuin sille joelle, tajusin, että todella olen Seatlessa ja jos olisin halunnut halvempaa majapaikkaa, olisi pitänyt alkaa tosissaan valitsemaan 25 km ennen keskustaa. Takaisin en viitsinyt palata ja maksoin itseni kipeäksi ja päätin ottaa opiksi.
Ensimmäisen majapaikan ovella törmäsin pariskuntaan, joka oli Portlandista. Olisivat halunneet minut sinne kylään ja kehuivat kaupunkia hyväksi. Minun mielestäni tämä päivä ei kovin hyvä ollut. Jatkuvassa liikenneruuhkassa ajoa yli 100 km.  Epäilen, että sama peli jatkuu huomennakin. Tapaan ehkä jossakin vaiheessa päivää Pekan, joka on lähtenyt LA:sta vuokra-autolla pari päivää sitten tännepäin.



perjantai 6. syyskuuta 2013

6.9.2013 Burlington, Washingtonin osavaltio, USA

Merta Washingtonin osavaltiossa.

Aamulla sati vettä sen verran paljon, että jatkoin unia puoli seitsemään. Sade oli vähentynyt siihen mennessä kun pääsin liikkeelle, mutta sain ajaa kuitenkin sadekamppeet päällä pari tuntia. Otin ne pois vähän ennen Yhdysvaltojen rajaa.  Kun suunnittelin matkaa, Alaskan lentoa varatessani jouduin täyttämään verkossa sellaisen sähköisen maahantulolupa-asiakirjan. Itse asiassa sitä lentolippua ei voinut ostaa  ennen kuin tuo lupa oli hankittu. Maksoikin hieman. Siinä oli kuitenkin, että sillä saa olla maassa vain kolme kuukautta. Tiedustelin asiaa USA:n suomen  suurlähetystöstä, kerroin että tulen alaskaan, poistun kuukaudeksi Kanadaan ja sitten taas USA_n puolelle. Vastauksena oli, että voin tulla niitä kolmen kuukauden jaksoja useita eli kun tulen maahan taas toisen kerran, alkaa toinen kolmen kuukauden jakso. No, nämä rajaviranomaiset olivat eri mieltä, heidän mielestään minun olisi pitänyt käydä välillä Suomessa, että olisi taasen alettu laskemaan kolme kuukautta. Tämä oli hieman ongelmallista, en nimittäin ajatellut, että ehtisin välttämättä Alaskaan tulosta laskien kolmen kuukauden sisällä tästä maasta ulos.  Siinä nyt meni aikaa ja neuvottelua aika monen ihmisen kanssa, mutta viimein sain passiin leiman, että saan oleskella joulukuun 20 päivään asti tässä maassa. Siihen mennessä olen kyllä kaiken järjen mukaan jo ties missä. Niin, se todistus sen matkustusluvan haustakin olisi pitänyt olla mukana.  Mutta summa summarium, pääsin viimein rajalta läpi hyvän matkan toivotuksin. 
Alkumatkaan nähden olosuhteet ovat todella muuttuneet.  Nyt joudun töihin reitinvalinnan kanssa, väistelemään moottoriteitä, liikennettä on, ajoa kaupunkimaisissa olosuhteissa, ruokapaikkoja ja kahvipaikkoja on… Pyöräilijöitäkin on, muutama on käynyt jututtamassa. Oli yksi, joka oli ajanut tänne Kaliforniasta, hänellä oli tosin vaimo mukana, joka ajoi sellaista pyörillä liikkuvaa loistohotellia. Mutta kuitenkin.  Sitten oli yksi maestro, jolla oli erikoinen pyöränistuimen jousi,  olisi passannut minunkin istuimen alle, tosi kätevän näköinen värkki. Maksoi vain kuuleman 300 dollaria, joten en raaskinut ajaa kaverin pajaan, joka olisi ollut puolen mailin päässä.  (WWW.cirruscycles.com).

Maisemaa ehti päivään sattua monenlaista. Tasaista laakeaa peltoa, lehmiä, puhveleita, hevosia. Meren rannalla oli aika jyrkkäseinäistä kalliota ja todella isoja puita. Muutenkin oli mukavaa ajella meren rantaa, siitä kun on aika pitkä aika, kun sen olen viimeksi nähnyt. Päivä oli kaiken kaikkiaan aika kevyt, vaikka rajalla jonotuksen  kanssa sille mittaa kertyikin. Matkaa pyörän mittariin kertyi 120 km. Niin , sain minä mukavan viestinkin. Selitin hieman olotilojani coach:ille ja hän oli vastannut seikkaperäisin ohjein. Peli ei kuulemma ole vielä kokonaan menetetty. Nyt alan kuitenkin valmistautumaan yöpuulle motellissani. Ensimmäinen  paikka, mistä huonetta kysyin, sanoi 115+verot. Jatkoin matkaa ja löysin motellin, 55$, mutta pahalaisen ottivat 50$  kaniin sen varalle, josko sotkin huoneen niin huonoon kuntoon. Urputin kyllä kovasti, mutta ei auttanut. Katsotaan, saanko taalani aamulla takaisin. 

torstai 5. syyskuuta 2013

5.9.2013 LEPOPÄIVÄN MIETTEITÄ

Alaston ja rujo, mutta tässä seison!

Eilen ajaessani mieleen tuli hyvin vahvasti kaikki ne hyvät asiat kotimaassa. Kun asioihin tulee etäisyyttä, niin ne alkaa nähdä paremmin. Olen havainnut saman asian aikaisemminkin, mutta nyt tuo tunne oli erityisen vahva. Siis tunne niiden aivan tavallisten arkisten asioiden kokemisesta, kaupassakäynti, aamupuuron syönti,  pyörälenkki tutuissa maisemissa, ….. ne vähäiset palvelutehtävät, joita minulle on suotu.  Mello kirjoittaa, että elämme unessa !  Koitan kaikin voimin  keskittyä loppuelämäni siihen, että olisin hereillä, itseni ja ympäristön suhteen.
Kaikkein eniten kuitenkin olen ollut elämässäni sokea itseni suhteen. Muistan, kun jo tupakoinnin lopettaneena olin hiihtolenkillä  Syötteellä ja pysähdyin Annintuvalle hetkeksi. Tämä paikka on hyvin kaunis ja vain noin  kahden kilometrin päässä Syötteen kansallispuiston opastuskeskuksesta, joten sinne hiihtelevät vanhemmat usein pienten lasten kanssa.  Siinä oli mies  alle kouluikäisen poikansa kanssa pysähtyneenä, poltteli tupakkia ja poika katseli alhaalta ylöspäin isäänsä, niin kuin maan matonen katsoisi Jumalaansa. Näin se on, isä ja äiti ovat sen ikäiselle niitä Jumalia, ei sen suurempaa varmaan ole. Turha siinä on mistään toiminnasta puhua ja opettaa, jos itse toimii toisin. Puhutaan ristiriitaisesta viestinnästä. Tätä ristiriitaista viestintää harrastin itse tupakoinninkin suhteen 30 vuotta. Mutta jos asiaa kerta kaikkiaan kieltäytyy näkemästä, niin eihän sitä näe. Selityksiä kyllä löytyy!
Alkoholin suhteen tilanne on aivan sama vain kertaluokkaa pahempi. Sen suhteen ei vain yksilöt kieltäydy näkemästä ongelmaa vaan koko yhteiskunta osallistuu siihen peittelyyn. Olen ainakin omalta kohdaltani sitä mieltä, että siitä lähtien kun minun on pitänyt jotakin selittää alkoholinkäyttöni suhteen, siitä lähtien asiat ovat olleet pielessä.  Sillä käytölläni olen myös antanut jatkuvasti kielteistä esimerkkiä, niille ihmisille, joiden kasvattamisesta minulla olisi ollut vastuu. Osa vanhemmista ostaa alkoholia teini-ikäisille lapsille ja selittävät, että tällä tavoin opetetaan ”oikeaa” alkoholinkäyttöä.      Tämä on täyttä potaskaa. Luin viime vuonna USA:n suurimman päihdeasioita tutkivan tutkimuslaitoksen laajasta tutkimuksesta, jossa loppupäätelmä oli täysin päinvastainen.  Vanhemmat siis nopeuttavat lastensa alkoholisoitumista tahallaan ilmoisesti vain oikeuttaakseen omaa juopotteluaan lastensa nähden.  Mutta jos asiaa ei halua nähdä, niin ei sille voi mitään.
Kuvittelenko sitten nyt näyttäväni hyvää esimerkkiä? En toki ajattele, että kaikkien tulisi lähteä ajelemaan pitkin maailmaa polkupyörällä.  Mutta kyllä minä ajattelen vilpittömästi, että alkoholin käytön lopettaminen voisi toimia jollekulle kipinänä ajatella omaa alkoholinkäyttöään, onko siinä kaikki kohdallaan?  Toinen asia, mistä haluan viestiä on omasta kunnostaan huolehtiminen.    Kun luemme tai kuulemme ikänsä liikkuneista urheilusankareista ja heidän teoistaan, se saattaa tuntua meistä monesta turhan kaukaiselta, eikä asiaan synny samaistumisen mahdollisuutta. Minun kohdallani tilanne on lähes päinvastoin, ikänsä liikkumaton alkaa säännöllisen liikunnan yhdistettynä alkoholin käytön ja tupakoinnin  lopettamiseen. Muutos sekä fyysisessä ja henkisessä tilassa itse kokemanani on käsittämätön.  Kunnosta huolehtiminen on elinikäinen projekti ja sikäli epäkiitollinen, että se elinikä todennäköisesti pitenee, kun siitä kunnosta huolehtii. Ainakin olo paranee. Niin lopuksi, raitistuuko pyöräilemällä? En minä ainakaan, mutta raittiina on mukava pyöräillä!



keskiviikko 4. syyskuuta 2013

4.9.2013 Chilliwack

Yksi monista puuveistoksista Hope:ssa. Muistuttanee minua?


Hieno oivallus. Painoin tunneliin mennessä nappia ja molemmin päi  tunnelia vilkutti varoitusvalo; Pyöräilijä tunnelissa. 
Paikka on tässä Vancouverin lähimaastossa, noin 100 km päässä keskustasta! Ajelin tänne tänään 127 km:n  hyvin monipuolisen matkan. Alkumatka kauniissa kanjonimaisessa jokilaaksossa, jossa ohitin mm. ”Helvetin portiksi” nimetyn kosken. Paikalla oli 300 m pitkä gondolihissi, joka laskeutui ylhäältä tieltä alas kosken vastakkaiselle puolelle. Lueskelin levähdyspaikan tauluista, että pioneerit olivat ylittäneet kosken jossakin pystysuorilla seinämillä 30 m virran yläpuolella rimpuillen. Olen matkan aikana moneen kertaan miettinyt niitä ihmisiä, jotka ovat 1800 luvun puolella menneet senaikaisia kulkupelejä käyttäen kuukausia vievän matkan tuonne erämaahan toiveenaan löytää kultaa. Siellä on suunnaton määrä jokia ja koskia, mistä kaivaa ja etsiä. Miten saada matkalla ruokaa, joskus ehkä vettäkin. Vältellä karhuja … Kyllä tämä meidän elämä nykyään on melko helppoa.